15 minuuttiani julkisuudessa

Lupauduin kesällä kertomaan tatuoinneistani Hyvä Terveys -lehdessä, ja nyt juttu oli tullut ulos. Lehteä en ole vielä itse saanut, mutta selailin tekstiä äsken ruokakaupassa. Pikku kuva minusta ja Piksusta oli muuttunut sivun kokoiseksi, heh. Kuvatekstissä puhuttiin Piksu-kuopuksesta, joten voipi olla, että joku voi ihmetellä lapsen erikoista nimeä. Muistelen kyllä, että puhuin hänestä oikealla nimellään, mutta eipä tuo niin vaarallista. En olisi suostunut juttuun, ellei tuttu ihminen olisi kysynyt. Sitä saa oman 15 minuuttia julkisuudessaan, kun on kiltti. Mutta ajattelin tuolloin kaikkia niitä omia tuttaviani, jotka ovat ystävällisesti lupautuneet haastateltaviksi. Vuoroin vieraissa, sano.

Viimeksi sain selitellä tatuointejani Kreetan lentokentän naistenhuonejonossa. Eräs parivuotiaan lapsensa kanssa takanani seissyt suomalaisäiti päätti avata keskustelun ja kyseli, että montako niitä on. Sen jälkeen hän sitten niitä kovaan ääneen ihmetteli ja esitti asiasta omia näkemyksiään. Pitäisi varmaankin oppia sanomaan, että tatuoinnit ovat henkilökohtainen asia. Nyt kun olen kuitenkin avautunut jo aikakauslehdessäkin, niin samapa tuo.

Kuviani on tehty muutamaa lukuun ottamatta noin 7 vuoden ajan. Pisimmillään olen ollut tatuoitavana 4,5 tuntia kerrallaan. Tatuoiminen ei tee minulle juurikaan kipeää, mutta monen tunnin jälkeen tylsistyn. Suurin osa kuvistani on Punavuoressa sijaitsevan Legacy Tattoon tatuoijan Antonin käsialaa. Myös samassa paikassa työskentelevä Jussi on tehnyt minulle useamman kuvan.

Itse otin ensimmäiset, huonosti tehdyt tatuointini 18-vuotiaana. Sen jälkeen meni vuosia, ennen kuin otin seuraavat. Siitä se sitten lähti, mopo käsistä. Tuli himo saada lisää. Jokainen kuva on harkittu ja niitä on mietitty. En kadu edes niitä kahta vanhaa scheissea, joita nyt olen poistattanut laserilla.

Tiedän, että läheskään kaikki ihmiset eivät ymmärrä ratkaisujani, mutta en minäkään ymmärrä kaikkia. En ole ikinä kokenut tarpeelliseksi selitellä sitä, miksi päätin ottaa tatuointeja. Inhoan kysymystä, että kaduttaako. Ei. Mutta hei, kaduttaako itsensä sataviiskytkiloiseksi lihottanutta tanttaa se, että hän ei ole käynyt lenkillä? Erään lempiystäväni lausahdusta lainatakseni: Turha rupsia, kun on bausat housuissa.

Osa kuvista liittyy tiettyihin elämäntilanteisiin. Toiset kuvista ovat rakkaampia kuin toiset. Suojelusenkelitatuointi on minulle erityisen tärkeä. Minulla on paljon tekstejä ihossani, sillä pidän miete- ja voimalauseista. Minuun on tatuoitu lintuja, kukkia, kaloja, tähtiä, pääkallotyttö, leppäkerttu, isokokoinen risti köynnöksellä, timantteja, pin up -tyttö, pelikortteja, sydän ja myös muuta.

Aina kesän koittaessa ja t-paitakelien alkaessa mietin hetken, miksi ihmiset tuijottavat. Sitten muistan, että ai niin. Tatuoinnit ovat minulle niin normaali asia, että en edes muista tai ajattele niiden olemassa oloa. Sitä paitsi olen lätkäissyt hihat täyteen kuitenkin kypsemmällä iällä, en ihan parikymppisenä, mitä monet tytöt tekevät nykypäivänä. Tiedän, että ne sulkevat minulle joitain ovia, mutta ovat myös yhtä lailla avanneet niitä. En tahdo lentoemännäksi tai pankkitoimihenkilöksi. Luovan työn tekijälle sallitaan enemmän, se on tietenkin totta.

Ja ei. Lapseni eivät häpeä minua, vaikka keskimmäinen tytär onkin ilmoittanut, ettei ikinä aio ottaa yhtäkään tatuointia. Hyvä niin. Aivan kaikkea mitä äiti tekee edellä, sitä ei lapsen tarvitse tehdä perässä.

Toinen hiha ei ole vielä valmis, eikä ole kiirettäkään. Kuvia on lisäksi myös rinnassa, olkapäissä, kyljessä, jalassa.

Wilman jalan jäljissä, hihhii. Keesiä en kyllä ota. (Kuva: Laura Iisalo)

Minä ja Piksu. (Kuva: Laura Oja)