Elämä on taas viime viikkoina tarjoillut menneestä muistutuksia monessa muodossa. Olisi ollut helppo alkaa jossitella, murehtia, surkutella, syyllistää itseään ja muita, ahdistua kaikesta, ärsyyntyä ja kaivaa miksi minä -kortti esiin. Mutta kun antaa kaikkien tunteiden tulla – pääsee nopeammin takaisin raiteillesi. Koska haluan olla täysin rehellinen, niin ärsyyntymistä en voinut välttää, mutta itseni yllätti se, miten
Viime aikoina olen taas tavoittanut sitä onnentunnetta, joka ei johdu mistään. Onnellisuuden tunnetta, joka vain on. Sitä tunnetta, joka iskee missä tahansa. Ruokakaupan kassajonossa, töistä kotiin pyöräillessä, tiskipöytää siivotessa ja eteisessä kengännauhoja sitoessa hiekkakasan vieressä, jonka joku on kantanut sisään kengissään. Sitä fiilistä, kun tuntee onnea ja syvää rauhaa, ilman että mitään spessua tapahtuu. Tunnetta,
Se puuttuu, mitä et tuo tilanteeseen. Luin vappuna älyttömän hyvän lauseen Gabrielle Bernsteinin kirjasta Ihmeitä nyt – 108 pikakonstia sisäiseen rauhaan (Viisas Elämä 2017): ainoa asia, mikä voi mistään tilanteesta puuttua, on se, mitä sinä et tuo siihen. Vau! Hurja väittämä, mutta ymmärrän, mitä sillä haetaan. Oletan sen tarkoittavan sitä, että itse voi toimia, eikä aina
Tiedätkö miten typerä olo tulee, kun punnitsee tomaatteja, valittelee mielessään käsivaivaa ja huomaa, että kanssapunnitsijalla ei ole toista kättä ollenkaan! Ah elämän oppiläksyjä. Huumori alkaa loppua sään suhteen! Mutta koska edes pyrin olemaan valittamatta, olen vain tyytynyt vähän päivittelemään tuota marras-joulukuista keliä. Tosin pari kertaa olen päästänyt suustani että voi perkele, mikä ilma, mutta silloin olen
Kun kuusivuotias toteaa, että äiti sä oot hyvä lukemaan ja stressaamaan, on aika tehdä toimenpiteitä! Niin se on, että kukaan muu ei tee valintoja hyvinvointimme puolesta. Ihan itse on vaivauduttava. Niinpä vain haluaisin olla energiaa puhkuva, mutta tällä viikolla olen ollut kotiin töistä päästyäni aivan puolikooman partaalla. Ensi töikseni olen lössähtänyt sohvalle. Siitä sitten olen
Taas mietin ystävyyssuhteita. Olisipa enemmän aikaa ja jaksamista ihmisille, mutta joskus myös rohkeutta päästää irti. Emme voi kukaan miellyttää kaikkia, joskus elämäntilanteet yhdistävät ja joskus ne erottavat. Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei? Siinä vasta pulma. Onneksi sentään en ole poltellut siltoja enää vuosiin, mutta yhteydenpito on vain jäänyt joidenkin kanssa. Pohdinta alkoi siitä, kun eräänä
Taas perjantai! Tällä viikolla tuntui siltä, että elämä valuu ohitse, minä yritän kurotella mutta olen aina kaksi metriä sen perässä. Että peilistä näkyy vanhentunut pärstä, hiuksissa on harmaata ja lapset muuttavat kohta pois kotoa. Että niin paljon on unelmia, joita en ole vielä toteuttanut, ehdinkö edes enää. Ja milloin edes keksin, mitä haluan elämälläni tehdä. Huhhuh. Tällä
Milloin sinä olit viimeksi itsellesi ystävällinen? Milloin teit viimeksi asioita, koska halusit? Milloin nostit itsesi arkesi kärkipäähän, siis sinne top3-listalle? On tärkeää olla ystävällinen ja tehdä asioita toisten vuoksi, mutta on tärkeää tehdä niitä myös itselleen. Jos minä olen laiminlyönyt itseäni, huomaan sen pian. Fiilis on jotenkin tympeä ja alakuloinen, onneksi nykyään vain hetkellisesti. Silloin
Milloin olen hermostunut viimeksi? Rehellisesti sanottuna en muista. Hermostumista ja vatutusta oppii käsittelemään. Siis jos viime viikon torstain pientä kiristelyä, jolloin puhisin itsekseni keittiössä ja olin sen aikaa pois muiden silmistä, että ärsyyntymiseni ehti hiipua, ei lasketa mukaan. Silloin tulin työpäivän ja treenien jälkeen kotiin sudennälkäisenä ja jääkaappi oli typötyhjä. Olin kai päässäni keksinyt tarinan,