Onko meidät opetettu siihen, että elämän kuuluu olla vaikeaa? Katsommeko me asioita pääosin negatiivisen kautta? Miksi arjen pitäisi olla raahautumista päivästä toiseen? Entä jos elämän ei tarvitsekaan olla haastavaa. Entä jos uskaltaa alkaa katsoa asioita siltä plussan puolelta ja valitsee arkeen uutta asennetta? Ylipainon pudottamista ja painonhallintaa kutsutaan usein kamppailuksi. Usein ajatellaan, että laihduttaja on
Vaikka kuinka diggailee työstään, niin loma on loma ja vapaat saavat ihmisen pohtimaan, oivaltamaan ja ajattelemaan asioita ihan eri tavalla kuin arjessa. Kun on sidottu aikatauluihin, tekee paljon ja myös toistaa samoja asioita, ei useinkaan malta, ehdi tai jaksa pysähtyä. Sitten, kun yhtäkkiä saakin pötköttää rantatuolissa tai mökkilaiturilla tunteja, ei ole kiire minnekään eikä ole pakko
Sen sijaan, että valitan, kiitän. Sen sijaan, että valittaisin säästä, kiitän valosta ja raikkaasta tuulesta, siitä, että kaatosateella löysin puun, jonka alla pysyä edes puolikuivana. Sen sijaan, että valitan työkiireistä, kiitän siitä, että työpanokseni on ollut kovin haluttu viimeisinä viikkoina. Eipä ole kuulkaa itsestäänselvyys sekään, että saa tehdä, sitä mitä haluaa. Joten kiitos. Sen sijaan,
Elämä on taas viime viikkoina tarjoillut menneestä muistutuksia monessa muodossa. Olisi ollut helppo alkaa jossitella, murehtia, surkutella, syyllistää itseään ja muita, ahdistua kaikesta, ärsyyntyä ja kaivaa miksi minä -kortti esiin. Mutta kun antaa kaikkien tunteiden tulla – pääsee nopeammin takaisin raiteillesi. Koska haluan olla täysin rehellinen, niin ärsyyntymistä en voinut välttää, mutta itseni yllätti se, miten
Viime aikoina olen taas tavoittanut sitä onnentunnetta, joka ei johdu mistään. Onnellisuuden tunnetta, joka vain on. Sitä tunnetta, joka iskee missä tahansa. Ruokakaupan kassajonossa, töistä kotiin pyöräillessä, tiskipöytää siivotessa ja eteisessä kengännauhoja sitoessa hiekkakasan vieressä, jonka joku on kantanut sisään kengissään. Sitä fiilistä, kun tuntee onnea ja syvää rauhaa, ilman että mitään spessua tapahtuu. Tunnetta,
Se puuttuu, mitä et tuo tilanteeseen. Luin vappuna älyttömän hyvän lauseen Gabrielle Bernsteinin kirjasta Ihmeitä nyt – 108 pikakonstia sisäiseen rauhaan (Viisas Elämä 2017): ainoa asia, mikä voi mistään tilanteesta puuttua, on se, mitä sinä et tuo siihen. Vau! Hurja väittämä, mutta ymmärrän, mitä sillä haetaan. Oletan sen tarkoittavan sitä, että itse voi toimia, eikä aina
Tiedätkö miten typerä olo tulee, kun punnitsee tomaatteja, valittelee mielessään käsivaivaa ja huomaa, että kanssapunnitsijalla ei ole toista kättä ollenkaan! Ah elämän oppiläksyjä. Huumori alkaa loppua sään suhteen! Mutta koska edes pyrin olemaan valittamatta, olen vain tyytynyt vähän päivittelemään tuota marras-joulukuista keliä. Tosin pari kertaa olen päästänyt suustani että voi perkele, mikä ilma, mutta silloin olen
Kun kuusivuotias toteaa, että äiti sä oot hyvä lukemaan ja stressaamaan, on aika tehdä toimenpiteitä! Niin se on, että kukaan muu ei tee valintoja hyvinvointimme puolesta. Ihan itse on vaivauduttava. Niinpä vain haluaisin olla energiaa puhkuva, mutta tällä viikolla olen ollut kotiin töistä päästyäni aivan puolikooman partaalla. Ensi töikseni olen lössähtänyt sohvalle. Siitä sitten olen
Taas mietin ystävyyssuhteita. Olisipa enemmän aikaa ja jaksamista ihmisille, mutta joskus myös rohkeutta päästää irti. Emme voi kukaan miellyttää kaikkia, joskus elämäntilanteet yhdistävät ja joskus ne erottavat. Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei? Siinä vasta pulma. Onneksi sentään en ole poltellut siltoja enää vuosiin, mutta yhteydenpito on vain jäänyt joidenkin kanssa. Pohdinta alkoi siitä, kun eräänä