Kuukausi: syyskuu 2015

Milloin sinä kysyit itseltäsi, mitä sinulle kuuluu?

Milloin sinä kysyit itseltäsi, mitä sinulle kuuluu?

Kröhöm. Rehellinen vastaus. En muista. Mutta tänään aion! Viikonloppuna kävin ohjaamassa neljättä kertaa kehon ja mielen rentoutuskurssin Haminassa Jamilahden historiallisessa kartanomiljöössä. Osa porukasta oli tuttuja viime kevään kursseilta ja osa oli ennestään vieraita, mutta niinpä minua taas buukattiin paikalle osallistujienkin toimesta taas tulevaksi vuodeksi. Samalla 

Arjen ei tarvitse olla vaikeaa…

Arjen ei tarvitse olla vaikeaa…

…ja joskus meillä itsellämme on sormet pelissä sen vaikeuttamisessa. Entä jos lähtöajatus olisikin, elämäntilanteesta huolimatta, että arki sujuu mahdollisimman helposti ja vaivattomasti? Ainakin siinä tapauksessa, jos ei ole keskellä kriisiä juuri nyt. Ai että! Huomasin tässä taas, että kuin vahingossa ihminen voi tehdä asioista vaikeampia 

Autetaan tyttöjä

Autetaan tyttöjä

Kun näin sunnuntaiaamuna siemailee aamukahvia ruokapöytänsä ääressä ja katsoo syksyistä maisemaa herättyään turvallisesti omassa sängyssään, saa olla todella kiitollinen. Miltä tuntuisikaan, jos joutuisi pelkäämään koulussa tai opiskelupaikassaan siksi, että sattuu olemaan tyttö tai nainen? Harvalle meistä länsimaalaisista tulee mieleen edes miettiä moista. Maailman pahuus ei aina yllä sinne kotisohvalle ja se, mikä meistä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, ei sitä todellakaan ole kaikille.

Kuva: Plan.
Kuva: Plan Suomi.

Mutta kaikilla eivät ole asiat yhtä hyvin. 70 maassa toimivan lastenoikeusjärjestö Planin mukaan joka sekunti neljä tyttöä joutuu kouluväkivallan uhriksi. Kun klikkaa itsensä Planin tänä aamuna avautuneelle Minunlakini-sivustolle, ei voi olla näkemättä vasemmassa yläkulmassa pyörivää lukua. Se kertoo, kuinka monta tyttöä on pahoinpidelty sinä aikana, minkä nettisaitilla on viettänyt. Ja kun on nähnyt tuon salamannopeasti kasvavan luvun, ei vain voi enää sulkea silmiään. En voinut myöskään olla ajattelematta sitä, miten kaikista omista kokemuksista ja elämän solmuista ja mutkista huolimatta asiat ovat sittenkin hyvin. Suurin osa meistä täällä koto-Suomessa on saanut käydä koulua. Ja suurin osa on saanut käydä koulunsa ja hoitaa opiskelunsa rauhassa, turvassa ja ilman pelkoa.

Kuva: Plan.
Kuva: Plan Suomi.

Minun lakini -kampanja on aloitettu siksi, että erityisesti kehitysmaiden tyttöjen tilanne nousisi kaikkien korviin. Kampanjan tavoitteena on, ettei yksikään tyttö joutuisi enää milloinkaan pelkäämään koulutusta hankkiessaan. Minun lakini tarkoitus on kiinnittää minun, sinun ja meidän huomiomme tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Sen tarkoitus on herättää meidät, jotka voimme tehdä asialle jotain, vaikka välimatkaa onkin. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Ei jätetä sitä mahdollisuutta käyttämättä!

Kaikilla, asuinpaikasta riippumatta, on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Vaikka tämä ei toteudu vielä, voi se toteutua joskus. Yksikin lyömättä jätetty isku ja yksikin rauhaan jätetty tyttö on askel kohti parempaa maailmaa. Vuonna 2015 Suomessa on vaikea ymmärtää, että tyttöjen kaltoin kohtelun taustalla on yhä usein se, että tytön tai naisen ajatellaan olevan vähempiarvoinen. Sellaista ei voi sallia, koska jokainen ihminen on samanarvoinen sukupuolesta, asuinpaikastaan, tittelistään, elämänhistoriastaan riippumatta. Valitettavasti tämä ei joka puolella toteudu.

Nämä pienet ihanuudet tapasin Intian Darjeelingissa pienessä teeplantaasin työntekijöiden lapsille tarkoitetussa koulussa vuonna 2008.
Nämä pienet ihanuudet tapasin Intian Darjeelingissa pienessä teeplantaasin työntekijöiden lapsille tarkoitetussa koulussa vuonna 2008.

Itse käyn usein kamppailua sen vuoksi, ettei yksi pieni ihminen pysty auttamaan koko maailmaa. Silloin, kun tuo ajatus iskee ja alkaa ahdistaa, muistutan itseäni siitä, että yksi pieni ihminen pystyy kuitenkin tekemään jotain. Olen jo vuosia lahjoittanut muutaman kympin kuussa perulaiselle pikkutytölle, jonka elämää tuo summa on ehkä helpottanut. Olen tehnyt sen myös silloin, kun itse olen ollut rahallisesti todella tiukilla. Se, että olen myös itse kokenut köyhyyttä ainakin näin länsimaalaisesta kulmasta katsottuna, on elämää vaikeuttavasta aspektistaan huolimatta ollut myös suuri kiitollisuuden aihe. Se on avannut silmiäni ja aikanaan oli yksi osasyy siihen, että arvojärjestykseni keikahti päälaelleen ja todellakin parempaan päin.

Olen myös saanut kerran vierailla intialaisen pikkukylän teeplantaasin koulussa, jossa lapsilla ei ollut juuri mitään. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä riemua ja liikutusta, joka syntyi, kun veimme heille koulutarvikkeita, leluja ja vaatteita. Vaikka me Suomessa elämme yltäkylläisyydessä, toiset enemmän ja toiset vähemmän, on hyvä muistaa, ettei joka puolella todellakaan ole niin.

Koulussa ei ollut edes ikkunoita.
Koulussa ei ollut edes ikkunoita.

Kun sitten seuraa maailman epäkohtia ja lukee tragedioista, musertavista ihmiskohtaloista ja surullisista sattumuksista, niin taas mieleen hiipii sama ajatus, onko omasta panoksesta mitään hyötyä, kun aika, energia tai rahat eivät riitä suurtekoihin. Muuttaako se kympin tai parin kuukausilahjoitus oikeasti maailmaa? Tai helpottavatko intialaiseen kouluun roudatut värikynät ja muistivihkot oikeasti maailman tilannetta? Kun nuo ajatukset nousevat mieleeni, pysäytän tuon epäilevän kelan sanomalla itselleni, että jokainen meistä auttaa niillä eväillä, jotka sillä hetkellä ovat omaa todellisuutta, itselle mahdollisia ja se riittää. Jos moni tekee vähän, niin yhdessä se on paljon. Ja hyviä tekoja tehdessä ei todellakaan kannata ajatella, että koska se ei ehkä ole suurteko, se ei ole arvokas. Väärin. Pienistä puroista syntyy suuri virta ja eihän valtameriäkään olisi ilman niitä pieniä pisaroita, jotka yhdessä näyttävät mahtinsa. Eikä aina tarvitse olla paljon rahaa, että voi auttaa. Vähän on parempi kuin ei mitään.

Minä punaisessa paidassa, toinen suomalaisrouva turkoosissa ja kyläkoulun opettajat.
Minä punaisessa paidassa, toinen suomalaisrouva turkoosissa ja kyläkoulun opettajat.

Minun lakini -kampanjan tavoite on saada mukaan enemmän tyttöjen puolustajia kuin ihmisiä, jotka samaan aikaan hakkaavat ja raiskaavat näitä koulua käyviä lapsia. Kun nyt ehkä istut siellä omassa kodissasi, turvassa ja sen aamukahvin äärellä, pyydän sinua pysähtymään ja miettimään, miten hyvin asiasi ovat. Sitten pyydän sinua menemään Minun lakini -nettisivustolle ja painamaan Sitoudu-nappia. Se ei vaadi aikaa, rahaa eikä energiaa, mutta mitä enemmän tuota nappia painetaan, sitä laajemmalle tietämys tyttöjen oikeuksista nousee. Maailman laeissa kaikkien, myös tyttöjen, pahoinpitely on kielletty, mutta silti on maita, joissa lait jäävät vain lauseriveiksi paperilla. Sitoudu-napin painamisen lisäksi voit myös halutessasi lahjoittaa rahaa tyttöjen suojelemiseksi tehtyyn työhön. Jokainen euro on arvokas!

Mukavaa sunnuntaita. Nauti vapaudestasi!

Toivottavasti hekin pääsivät kouluun.
Toivottavasti nämä pienet intialaiset lähellä Nepalin rajaa asuvat lapset hekin pääsivät kouluun.
Yhteistyössä Plan.
Yhteistyössä Plan Suomi.

Onnea on…

Onnea on…

…kun vain avaa silmänsä. On se jännä, kuinka paljon pienet suuret asiat voivat tuoda onnellisuutta. Enpä olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, että minusta tulee sellainen tyyppi, jonka mielestä onnea on se, kun taivaalla on kauniita pilviä. Tai että onnea ovat kunnon yöunet. Tai se, että 

Jokainen katsoo asioita kulmastaan

Jokainen katsoo asioita kulmastaan

Niin uskon. Kukaan muu kyllästynyt riitelyyn ja väittelyyn? Itse oivalsin viikonloppuna, kuinka viime aikojen somessa tulvinut ja yhä tulviva eipäs-juupas-keskustelu sekä taloudellisten leikkausten että pakolaiskeskustelun tiimoilta oli vienyt ihan hirveästi energiaa ja aikaa, vaikken kommentointiin ole osallistunutkaan. Samalla huomasin myös sen, että olin taas viime aikoina 

Vihaiselle rakkautta

Vihaiselle rakkautta

Mitä jos kiukkuun ja suoranaiseen vihaan vastaisi rakkaudella? Tai ainakin olisi kärsivällinen ja ystävällinen?

Terveisiä kotisoffalta. Nyt on lapsikin kipeä, peskää käsiä ihmiset, lentsua on liikenteessä. Itsekin olen yhä ihan puolikuntoinen. Eilen vielä matkattiin päiväkotiin, kun ratikassa tapahtui.

Seuranamme melko täydessä vaunussa matkusti ehkä noin 60+ vuotias siististi pukeutunut rouva, jolla tosin tyhjät tölkit kolisivat Alkon pussissa. Rouva huuteli vittua ja saatanaa ja ilmaisi kantansa myös pakolaiskeskusteluun. Hän ei vaikuttanut ainakaan kovin humalaiselta, eikä sairaalta, mutta eihän toki jälkimmäinen ainakaan välttämättä näy päälle. Vihainen hän kyllä oli. Kun lapsi sitten liimautui minuun koko ajan enemmän, niin oli pakko kääntyä ja sanoa rouvalle, että hei, voitko lopettaa kiroilun ja huutamisen, täällä on lapsia eikä niiden(kään) tarvitse kuunnella noin rumaa kieltä. Lopuksi päätin sanomiseni kiitokseen ja se selkeästi jo hämmensi rouvaa, vaikkei häntä täysin hiljentänytkään. Siinä vaiheessa eräs erittäin lempeänoloinen nainen oli hakenut kuljettajan avuksi. Näinpä ratikka pysähtyi ja (ulkomaalaistaustainen) kuski tuli paikalle. Hän sitten kysyi rouvalta, että miksi sinä huudat ja ettei saa häiritä muita matkustajia eikä kiroilla. Rouva oli hyvin puolustuskannalla ja luuli, että joutuu pois, vaikka hällä oli ”lippu saatana vittu”. Kuski sanoi, ettei häntä kiinnosta rouvan lippu ja että hän saa jäädä, jos lakkaa kiroilemasta ja huutamasta, samaa komppasi kuskin hakenut nainen. Että matkustaa saa, muttei huutaa aamuratikassa lasten ja aikuisten kuullen hävyttömyyksiä eikä saa solvata ketään.

No kas niin rouva hiljeni. Istui hiljaa paikallaan monta pysäkkiä ja lopulta sanoi, että anteeksi, mulla on vaikeaa elämässä. Siihen tämä rouvaa vastapäätä istumaan jäänyt, kuskin hakenut nainen sanoi, että niin mä arvelinkin. Sitten rouva jäi pois kyydistä. Toivottavasti hänellä oli joku, jonka luokse mennä, jäin miettimään.
Itsekin olin jo nelivuotiaalleni ehtinyt sanoa, että tädillä on varmasti paha mieli, kun tuollaisia puhuu. En jaksanut koko päivänä lakata tarinan päätöstä. Kun huutamiseen, kiroiluun ja huonoon käytökseen ei vastattu huutamalla, kiroilemalla ja huonolla käytöksellä, niin ei syntynyt yhtään isompaa draamaa kuin jo ehti syntyä. Rouva saattoi hakea huomiota tai vain purkasi pahaa oloaan. Siihen vastattiin kärsivällisyydellä. Ja ehkä rakkaudella, lämmöllä ainakin. Lempeydellä ja hyväksynnällä. Ja hän ymmärsi tehneensä väärin. 

Aika usein näkee, että ihmisten sekoiluun vastataan samalla tavalla tai ainakin vihaisesti ja suuttuneena. Myös lähemmissä ihmissuhteissa on helppoa provosoitua toisen negatiivisista tunteista ja antaa palaa samalla mitalla, vaikka hetkeä aiemmin olisi ollut ihan hyvällä tuulella.

Mutta jos me aina vastaisimme, kun vain suinkin voimme, toisen ärsytykseen ja pahaan oloon lempeydellä, ystävyydellä ja myös sillä rakkaudella, uskon, että moni asia hoituisi kuin vaivihkaa eikä paisuisi kuin sämpylätaikina. Jollekin, jolla ei ole ketään, saattaisi edes hetkeksi tulla olo, että hän on näkyvä, hänetkin huomataan. TOKI itse kannatan totta kai niitä positiivisia keinoja saada ja hakea huomiota ja kommunikoida kanssaihmisten kanssa. Huutaminen ja raivoaminen näin esimerkiksi, ovat vääriä tapoja, mutta jos niin tapahtuu, ei kannata vastata huutamalla ja raivoamalla.

Joskus voi myös halata, tai edes vaivihkaa hipaista, jos tilanne sen sallii ja itse vain saa rohkeutta kerättyä. Voi olla, ettei sitä toista ihmistä ole koskettu ikuisuuksiin.

Pysykää terveinä ja pitäkää rakkaat lähellänne. Kärlek!

Sinäkin voit auttaa, kun toisen lyhty ei pala täysillä!
Sinäkin voit auttaa, kun toisen lyhty ei pala täysillä!
Palautteen antaminen on taitolaji

Palautteen antaminen on taitolaji

Samoin kuin sen vastaanottaminen! No näinpä se olisi pitänyt kuunnella itseä ja tuntemuksiani. Kuinkahan mones kerta tämä on, kun pääsen näin itselleni toteamaan? Flunssaiset, onneksi jo paranemaan päin alkamaan olevat terveiset täältä. Ja pieni varoituksen sana: jos vähänkään tuntuu siltä, että flunssa uhkaa painaa päälle, niin 

Rakasta.

Rakasta.

Vielä enemmän. Aargh, mikä tätä maailmaa vaivaa? Toisina hetkinä on vain vaikea ymmärtää sitä, että ei voi olla hyvää, jos ei ole pahaa. Kai? Mutta mitä tällainen tavallinen tallaaja voi tehdä, kun ongelmat maailmassamme tuntuvat liian suurilta? Miten pieni ihminen voi silloin toimia, kun joka puolella 

Ah ne elämän suuret oppiläksyt…

Ah ne elämän suuret oppiläksyt…

Joskus ne näkee myöhemmin, joskus ei ehkä ikinä. Oi, nyt tuli pitkä postaus, pahoittelen. Ja lopussa vielä mainos! Omassa blogissani, hehee.

Sisäisen voiman Facebook-sivulla on pian 10 000 tykkääjää, mikä on hieno luku. Erityisen hienolta se tuntuu silloin, kun ajattelee, miten vaikeaa nykyisessä some-yhteiskunnassa on saada seuraajia. Tarjontaa on niin paljon, ettei kenenkään aika riitä mitenkään kaiken seuraamiseen. Ja toki suuri osa tykkääjistäkin on kävijöitä, jotka eivät ehkä edes muista seuraavansa Sisäisen voiman Facea. Mutta osa teistä taas tykkää ja kommentoi todella aktiivisesti, jota arvostan suuresti. Lyhyesti ja ytimekkäästi: kiitos!

Olen luvannut päivittää Facebookia ainakin siihen asti, kunnes olen käynyt kirjan Facessa läpi kokonaisuudessaan. Nyt takana on noin kahdeksan kuukautta joka-aamuisia ajatelmia ja matka siis jatkuu vielä. Materiaalin voi lukea Facesta, mutta toki ilahdun ja suuresti iloitsen jokaisesta ostetusta kirjasta. Tähän välikommentti: itsekin todella tiukilla olleena tiedän, ettei aina ole irrottaa edes sitä paria kymppiä. Silloin kannattaa muistaa kaverin kirjahylly tai kirjastot ympäri maan. Mutta hei, omaa kirjaa voi alleviivata, kirjaston tai kaverin ei!

Toki mikään kirja ei ketään autuaaksi tee, mutta oivalluksia se voi herättää. Moni tosin usein Facessakin toteaa, että ajatuksena jokin on hieno, mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Itsekin tiedän hyvin tunteen, kun ei saa aikaiseksi. Tiedän myös sen tunteen, kun ei edes huomaa, että jotain kannattaisi arjessa saada aikaiseksi, parantaa tai muuttaa toisenlaiseksi. Ei ehkä olla täysin tyytyväisiä, muttei osata pukea sanoiksi sitäkään, mikä mättää. Tai sitten vain porskutetaan eteenpäin sellaista vauhtia, että tajutaan pysähtyä vasta, kun meidät pakotetaan siihen. Silloin tosin ei useimmiten ole enää ihan pienestä kyse, vaan monesti perustukset romautetaan hyvinkin perusteellisesti lyhyen ajan sisällä.

Tässä siis tämä ensimmäisellä nimellä kulkeva pikkukaveri. Toinen painos on numeroitu 387:llä.
Tässä siis tämä ensimmäisellä nimellä kulkeva pikkukaveri. Toinen painos on numeroitu 387:llä.

Omalla kohdallani tuosta romauttamisesta seurasi pitkässä juoksussa runsaasti hyvää. Toki seurasi paljon huonoakin, kaikin puolin, ihan perusarkea kunnolla hankaloittaen. Viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen rämpinyt sellaisen suon läpi monessakin mielessä, että en koskaan haluaisi sinne palata. En kuitenkaan ikinä voisi olla ilman sitä tietoa, mitä kaikki tämä minulle tarjosi. Ja siitä tiedosta on mukava ammentaa inspiraatiota muillekin Sisäisen voiman muodossa. Ja toki myös Sisäisen voiman pikkusiskon, jonka on valmistuttava ensi kuun loppuun mennessä.

Mutta, palaan näihin parhaisiin opetuksiini. Esimerkiksi nämä alla olevat kohdat, eivät tärkeysjärjestyksessä, paljastuivat ihan huippuhommiksi. Joidenkin merkitys tosin paljastui vasta vuosien jälkeen:

Minun oli mietittävä, että kuka olin ja mitä elämältäni halusin.

Huomasin, että vihalla ja katkeruudella en pääsisi ikinä eteenpäin. Oli siis annettava anteeksi puolin ja toisin. Lopulta oli pakko antaa anteeksi itselle, kaikille asianosaisille ja koko maailmalle. Pitkään mietin, että onko minun pakko antaa anteeksi ja mistä edes voin tietää, että nyt on oikea hetki. Kun aloin kokea, että hetki on oikea, mietin sitä, että olinko todella antanut anteeksi. Kyllä olin. Sen huomasin siitä, ettei asioista ja ihmisistä puhuminen kuohauttanut minua enää mihinkään suuntaan, vaan tuntui siltä kuin olisi puhunut tarjousvessapaperista tai kynsien lakkaamisesta.

Minun oli mietittävä mitä tunsin. Kun ensin oli pitkään ollut sysipimeää, oli oivallettava se, että haluan taas kokea muutakin. Se tuli vahvasti myös kyllästymisen kautta. En enää jaksanut velloa. Se kävi lopulta tylsäksi. Halusin kokea vielä muutakin, voida hyvin, olla iloinen ja joskus vielä onnellinenkin. Mutta miltä tunteiden tunteminen tuntui ja miten tunteisiini reagoin? Haa, sitäkin jouduin pohtimaan. Oivalsin, että tunteen kokeminen on eri asia kuin sen esille tuominen. Sain olla vihainen ja surullinen, mutta minun ei tarvinnut räjähtää ja riidellä. Miten helpottavaa sen ymmärtäminen olikaan. Minulla oli ollut ainakin välillä tapana piiloutua temperamenttini suojaan, jolloin tuollainen italialaistyyppinen räjähtely oli muka ookoo. Mutta ei se ole ookoo. Ja näin kummankin ääripään kokeneena voin kertoa, että lehmänhermoisena viihdyn niin paljon paremmin.

Täälläkin tuli kesällä kirjoiteltua.
Täälläkin tuli kesällä kirjoiteltua.

Minun oli hyväksyttävä, että tie kohti parempaa oli hidas ja mutkainen. Välillä tuntui, että itsetutkiskelu ei parantanut oloani, vaan vei yhden askeleen eteenpäin, kaksi taakse. Aluksi tuli kauan päiviä, kun makasin kolme päivää sängyssä ja tuijotin kattoon, leikin marttyyria ja mietin, että miksi. Nyt vuosia myöhemmin tulee päiviä, kun minua vituttaa rankasti pari tuntia ja sitten taas muistan keskittyä siihen, mikä tämän hetken elämässäni on olennaista. Samalla tiedostan vahvasti sen, mikä kaikki on hyvin ja mistä voin olla kiitollinen.

Minun oli pakko alkaa nähdä myös se, mitä tarkoitettiin sanonnalla, että ihminen on peili. Sen ymmärrettyäni lakkasin romauttamasta omia tunteitani muiden niskaan. Jos minua otti päähän, se ei tarkoittanut sitä, että kaikkia tuli ottaa päähän. Minun kokemani vääryydet ja epäkohdat eivät olleet esimerkiksi uuden kumppanini vika. Tästä voisin kirjoittaa romaanin. Nykyään todella tiedän, mitä tarkoittaa se, että jos ongelmia ei käsittele, ne siirtyvät uuteen suhteeseen. Ja voin kertoa, että ne ongelmat on helpompi käsitellä ennen, ei aikana, niin kuin itse olen tehnyt päästäkseni kuiville.

Mutta lopulta siinä kävi niin, että ihan itse omin pikku kätösin otin vastuun elämästäni, tunteistani ja ennen kaikkea hyvinvoinnistani. Kas, eihän sitä kukaan muu olisi puolestani tehnytkään. En vedonnut enää mihinkään minulle tapahtuneisiin asioihin, olin niin paljon muutakin. Se, kun olin kohdannut omassa mittakaavassani, ei koko maailman mittakaavassa, suuria vaikeuksia, oli lopulta vain yksi elämänjakso, joka opetti paljon.

Täälläkin kynä lauloi.
Täälläkin kynä lauloi.

Ja vielä, asetin itseni oman elämäni eturiviin. Miten hienolta se tuntuikaan. Eikä se tapahtunut muiden kustannuksella, päinvastoin se on tuntunut tehneen hyvää lähes kaikille ympärilläni. Aloin ensin pitää itsestäni, sitten rakastaa. Sekin voi olla päätös, jonka joutuu tekemään joka päivä. Mutta kun sen pystyy tekemään, siitä saavat myös läheiset ihmiset hyvin paljon. Siitä saavat myös työkaverit paljon. Kaupanmyyjät, bussikuskit, kaikki satunnaisesti kohtaamamme ihmiset.

Aloin hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Opin näkemään hyvää siinä, mikä oli ennen ollut kaaosta ja satuttanut minua. Asiat heittivät arvojärjestykseltään häränpyllyä. Se, mikä oli joskus ollut itsestäänselvyys, olikin aihe, josta nykyään kiitän joka päivä. Kuten hanavesi, toimiva suihku, kiva perhe, kyky juosta ja urheilla, joukkoliikenne, kahvinkeitin, terveys. Se, mikä oli ennen merkinnyt minulle, oli yhtäkkiä yhdentekevää tai ei ainakaan tärkeysjärjestyksen ensimmäisiä.

P.s. Kuulin eilen ilouutisen, kirjan toisesta, Special Edition –painoksesta on jäljellä vielä muutama sata kappaletta, ja sen saa erittäin mielellään ostaa loppuun esimerkiksi täältä tai täältä.