Kuukausi: maaliskuu 2017

Joskus elämä on syvältä – ja sekin on ookoo

Joskus elämä on syvältä – ja sekin on ookoo

Tuntuuko välillä siltä, että elämä on ihan syvältä? Älä huoli, niin minustakin. Joskus. Onneksi vain välillä. Se on ihan tervettä sekin. Koska aina ei elo voi olla pinkkiä ruusunpunaa ja pastellinvärisiä hattaroita. Tiedän, että tiedät sen, mutta välillä vain muistuttelen. Myös itseäni. Joskus elämä on syvältä – 

Näin on nyt – tilanteen hyväksyminen helpottaa

Näin on nyt – tilanteen hyväksyminen helpottaa

Luin Oi mutsi mutsi -blogin Elsan postauksen juuri oikealla hetkellä, kun olin sukeltamassa itsesäälin syövereihin ja niistänyt noin 150 kertaa kahden tunnin sisään ja aivastanut sata kertaa putkeen. Näin on nyt – tilanteen hyväksyminen helpottaa. Miten olinkaan unohtanut tuon maailman parhaan sanonnan, jonka aikanaan kuulin 

Ihmissuhteiden ei tarvitse olla hankalia

Ihmissuhteiden ei tarvitse olla hankalia

Ihmissuhteiden ei tarvitse olla vaikeita tai hankalia. Ihan oikeasti ne voivat olla helppoja, vaivattomia, tasapuolisia ja kaikkia palkitsevia. Usein vain ihminen on sellainen, että se tekee monesta asiasta vaikeampaa kuin onkaan. Ehkä se on ihmisen ego, joka haluaa lisää ilman, että itse antaa. Mistä tahansa asiasta saa helposti sotkuisen vyyhdin, jos kehittelee mielessään tarinoita ja alkaa stressata. Onneksi yksinkertaisesta ei tarvitse tehdä vaikeaa, mutta ehkä ihminen on sellainen, että se kaipaa draamaa. Johtuuko se siitä, että draama on tuttua ja tekee olon turvalliseksi?

Entä jos molemmat odottavat?

Huomasin, että monessa asiassa olin lipsunut miettimään mitä minä saan sen sijaan, että olisin miettinyt, mitä minä voin antaa. Olin jäänyt odottamaan, että joku muu ottaa vastuun ja fiksaa, antaa huomiota, muistaa, että olen olemassa. Ihmissuhteissa helposti jää vartomaan, että jotain tapahtuu. Joku hoitaa. Suurella todennäköisyydellä se toinen osapuoli, ystävä tai puoliso, saattaa odotella samaa. Mutta tuo joku, joka tekee jotain, taitaa olla niin täystyöllistetty, että häntä saa vartoa hamaan loppuun saakka! Onneksi siis voi itsekin toimia sen sijaan, että vain odottaa.

Arki on niin täyteläistä, että helposti ystävät ovat ne, joiden tapaamisesta joutuu tiristämään, kun mistään muusta ei voi enää konmarittaa. Muutama ystäväni on alkanut seurustella, jonka jälkeen yhteydenpito on hiipunut aikaisemmasta. Vaikka olenkin ollut heidän puolestaan iloinen ja seurannut heidän touhujaan esimerkiksi somessa, eräänä päivänä se iski: kaipaus. Olisipa kiva kuulla heistä jotain. Samalla kuitenkin tiedostin sen, että olin jäänyt odottelemaan, että hei, minutkin huomataan. Minäminäminä. Ihan kuin minä ja minun tarpeeni olisivat maailman napa. Kun oikeasti ne eivät ole sen enemmän tärkeitä kuin muidenkaan.

Keksin sitten ratkaisun tähän pulmaan. Otin puhelimen käteen ja laitoin viestiä, että tavataanko. Toimi!

Ihmissuhteissa kasvaa, vaikka sitten kantapään kautta

Toki olisin voinut myös jymähtää loukkaantumiseen ja jäädä odottelemaan ikuisiksi ajoiksi. Olisin voinut miettiä, että kyllähän minäkin ehdin tavata silloin, vaikka lapsia, parisuhde ja pari kolme duunia. Mutta siinä vaiheessa kun mieli alkaa höpöttää tuollaista tarinaa ja jostain syvältä nousevat ikivanhat hylätyksi tulemisen tunteet pintaan, voi koko shown stopauttaa. Ja se on se oikea hetki, jolloin voi miettiä, mitä minä voin tehdä, jotta tämä ihmissuhde voi hyvin. Mitä minä voin tehdä sen sijaan, että olen täällä vaatimassa ja odottamassa, että minut huomataan. Minäminäminä.

Toki jos yksipuolisuus on ihmissuhteessa enemmän kuin vakio, voi olla hyvä ymmärtää ja hyväksyä se, että kaikelle on aikansa. Vaikka toinen ei kulkisi kanssamme koko matkaa, hänellä on varmasti ollut tilansa ja paikkansa. Jos aiemmin tunsin itseni helposti loukatuksi ystävyyssuhteessa ja polttelin joskus myös siltoja takanani, nykyään annan tilanteen olla, ilman, että teen mitään radikaalia. Ystävyys kyllä kestää ne hiljaisemmatkin kaudet, jos niin on tarkoitettu.

Yhden kanssa tavattiin kerran metrossa, vaikkei oltu nähty moneen vuoteen. Ja juttu jatkui siitä, mihin se oli jäänytkin. Ja heistä, jotka eri syistä jäävät matkasta, saa olla kiitollinen. Jokainen kohtaaminen on tärkeä, vaikka jokainen ei kestäisikään ikuisuutta. Ihmiset kasvavat ja muuttuvat. Välillä elämäntilanteet yhdistävät, mutta ne myös erottavat. Välillä on sumuista, mutta kyllä se siitä voi kirkastua.

Emme voi hallita tai pakottaa

Muutenkin olen huomannut sen joskus kantapään kautta, ettei ihmissuhteita voi yrittää hallita tai kontrolloida. Usein se, kun antaa toiselle tilaa ja happea, auttaa saavuttamaan juuri sitä, mitä on vailla. On ollut aikoja, kun olen yrittänyt muuttaa toista ihmistä, erityisesti parisuhteessa. Kun antaa toisen olla sellainen kuin on, on se paras lahja, jonka itselleen voi antaa. Kun lopettaa pakottamisen, kaikki muuttuu helpommaksi, asiat alkavat sujua. Oli kyse sitten ihmissuhteesta tai työasiasta!

Ihmissuhteet voivat olla helppoa ja vaivattomia. Niiden ei tarvitse olla kilpailua, kamppailua tai asioiden odottamista toiselta. Uskon siihen, että se, mitä toiselta kaipaa, sitä kannattaa ennen kaikkea ensin löytää itsestään. Toki kenenkään kynnysmatoksi ei ole hyvä suostua, mutta sen sijaan, että vaatii, että minut huomataan, miettii, mitä voi juuri nyt itse tehdä asian eteen.

Aamulla heräsin kaktus kurkussa! Toivottavasti ei ole flunssaa tiedossa! Kuusivuotias on ollut nuhanenä, mutta nyt ovat omat treenit niin hyvin käynnissä, ettei ole varaa sairastua.

Iso lasti energiaa sinulle, paranemista mulle. Tiistai, toivoa.

Älä kadehdi, vaan ihaile

Älä kadehdi, vaan ihaile

”Älä kadehdi menestyjää ja märise selän takana. Ihaile menestyjää ja verkostoidu hänen kanssaan”, sattui silmääni, kun avasin Satu Rämön ja Hanne Valtarin uunituoreen Unelmahommissa-kirjan (Wsoy 2017). Amen, ei lisättävää, olen tismalleen samaa mieltä! Tuo lause sopii omaan suuhunikin täydellisesti, sillä muiden menestyminen ja esimerkki ovat 

71 päivää ensimmäiseen maratoniin! Saa neuvoa.

71 päivää ensimmäiseen maratoniin! Saa neuvoa.

71 päivää maratoniin Tukholman maratoniin. Viime viikonloppuna lepuuttelin lenkistä väsyneitä jalkojani ja sain ajatuksen surffata Instagramissa ja etsiä kuvia häshtägillä stockholmamarathon2017. Pakko sanoa, että pikku paniikki iski, kun selailin, millaisia matkoja porukka oli jo juossut: lenkit näyttivät olevan vajaata tai reilua kahtakymmentä kilometriä. Koska en 

Toisen negatiivisuus ei ole sinun häpeäsi

Toisen negatiivisuus ei ole sinun häpeäsi

Se, jos muut ovat meistä itsestämme negatiivista mieltä, ei oikeastaan ole meidän asiamme, eikä ainakaan meidän häpeämme. Tällainen ajatus pongahti mieleeni, kun viimeksi sain inhottavan palautteen blogipostaukseeni. Sama asia pongahti mieleeni sen jälkeen, kun olin saanut eräältä asiallisena pitämältäni ihmiseltä tylyn sähköpostin. Toisen negatiivisuus ei ole sinun häpeäsi.  

Olen huomannut, että henkilökohtaisuuksiin menevää tai muuten sanavalinnoiltaan vallan vittumaista palautetta lukiessa aika tavallinen reaktio on häpeä. Siis lukijalla, vaikka ennen kaikkea haukkumakommentin tai ilkeäsävyisen sähköpostin kirjoittajan kannattaisi hävetä. Mutta miksi ihmeessä asia on näin päin? Sen haluaisin ratkaista. Ja toki rakentava palaute on sitten ihan eri juttu, enkä nyt puhu sellaisesta.

Do no harm, but take no shit

Kun omankin blogini lukijamäärät ovat vuosien varrella vain kasvaneet, toki ymmärrän, että joukkoon mahtuu monenlaista. Olen päässyt harvinaisen vähällä. Mutta jos ennen pahoitin mieleni päiviksi jonkun random-ihmisen sanoista, olen onneksi oppinut vähän.

Näillä viimeisillä kerroilla olen nimittäin kirkkaasti tajunnut sen, että ainakaan minun ei tarvitse hävetä sitä, että en miellytä jotakuta sanallisella ulosannillani tai jollain muulla seikalla, kuten vaikkapa ulkonäölläni. Moni sanoo, että toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Harjoittelen jatkuvasti sitä, etten päästä tuollaista palautetta edes pääni sisään, sillä en palautteeseen voi vaikuttaa ja lopulta minulla on sen kanssa vähän, jos ollenkaan tekemistä.

Minä kirjoitan mistä minä kirjoitan ja näytän miltä näytän, mutta en voi, en halua enkä aio ottaa vastuuta toisen tunteista, vaikka sitten jokin perslävestä kotoisin ollut kirjoitukseni, jossa ei ole mitään uutta tai jokin ruma tatuointini niitä hänessä herättäisikin. Se, jos olen itse tehnyt kauniista ruman, kuten minulle myös kommentoitiin, ei ole oma mielipiteeni, vaan jonkun toisen, jonkun, jota en edes tunne, ja josta minun ei tarvitse ottaa vastuuta.

En kuitenkaan jaksa aina välillä lakata ihmettelemästä ihmisen motiivia kertoa esimerkiksi tuollaista asiaa. Luuleeko hän, että minua kiinnostaa? Ovatko juttukumppanit harvassa? Odottaako hän selittelyä tai perusteluja?

Sen olen oppinut jo aiemmin, etten koskaan enää lähde väittelemään mielipiteistä, se on loputon suo. Mutta omissa kanavissani minun ei myöskään henkilökohtaisuuksiin menevää palautetta tarvitse säilöä, vaan saan painaa delete-nappulaa. Because I can.

Tavallaan ymmärrän, että ihmisillä on huonoja päiviä, ja silloin haluaa purkaa oloaan johonkin, jos itsellä ei ole työkaluja käsitellä pahoinvointiaan. Muistan paremmin kuin hyvin erään kerran, kun rähjäsin huoltoaseman kassalle. Se, että bensa-automaatti oli rikki, oli vain silloin viimeinen pisara. Elämä oli antanut litsaria poskelle enemmän kuin sillä hetkellä kykenin ottamaan vastaan. Silloin tuo kerta oli se, kun en jaksanut enää taipua katkeamatta. Mutta se, että muistan tuon kerran vielä, vaikka siitä on ainakin kuusi vuotta, kertonee jotain. Ja paitsi että tunnen piston sydämessäni, minua myös hävettää. Hävettää syvästi oma huono käytökseni, joka johtui järkyttävästä väsymyksestä ja hankalasta tilanteesta, ja jolla ei ollut mitään tekemistä tuon purkaukseni kohteen kanssa. Onneksi olen oppinut. Ja paljon.

Tunteen saa kokea, myös ärsytyksen, mutta sitä ei tarvitse tuoda esille

Vaikka suuri osa on varsin tietoisia, osa ihmisistä vain ei ymmärrä, että tunteen kokeminen ei ole sama asia kuin sen esille tuominen. Silloin myös unohtuu se, että erinomaisia vaihtoehtoja on, jos todella haluaa purkaa tunteitaan. Ulosantia voi harjoitella. Tunteiden käsittelyä ja purkamista voi harjoitella. Räjähtelystä voi oppia pois. Siitä, että kaataa paskalastin toisen niskaan, tutun tai tuntemattoman, voi oppia pois.

Sen sijaan se, että purkaa tunteitaan haukkumalla, raivoamalla, lähettelemällä vittumaisia kommentteja ja sähköposteja, ei paranna kenenkään oloa, ei omaa eikä toisenkaan. Ehkä tällainen tyyppi vain on itsensä kanssa niin jumissa, ettei edes ymmärrä, mitä puuhaa. Ehkä toisen loukkaamisesta on tullut automaatio ja tapa, jota ei huomaa? Vasta kun huonon tavan tiedostaa, siitä voi päästä eroon, ja lopulta huomaa sen, että herranjestas sentään, miten se hallitsikaan itseä.

Sinun, minun kuin kenenkään muunkaan ei tarvitse ottaa jonkun ihmisen negatiivisuutta kontolleen. Se on hänen tunteensa, ei meidän. Pidetään se mielessä. Ennen kaikkea ei hävetä sitä, jos joku tekee tai sanoo, mitä sattuu.

Ei ole siitä kyse, ettenkö osaisi hävetä. Kyllä osaan. Minua hävettää, jos olen unohtanut tärkeän tapaamisen. Minua hävettää, jos huomaan, etten jaksa keskittyä kuuntelemaan lapseni kertomusta päivästä. Minua hävettää, jos olen luvannut maksaa sähkölaskun, ja sitten mieheni heilutteleekin nenäni edessä maksumuistutusta, kun saavun töistä kotiin. Mutta sen takia, että joku tyyppi lataa paskalastin niskaani, minun ei tarvitse hävetä, sillä lopulta sillä on hyvin vähän tekemistä itseni kanssa.

Ajatuksia? Ai että kirjoittaminen(kin) on kyllä aivan mahtava keino purkaa fiiliksiä. Kirjaimellisesti selkäni suoreni ja tunsin keventyneeni ainakin tsiljoona kiloa! Suosittelen!

7 illalla tehtävää asiaa, jotka saavat aamun sujumaan

7 illalla tehtävää asiaa, jotka saavat aamun sujumaan

Rauhallinen aamu auttaa siinä, että myös loppupäivän viettää usein sangen mukavissa merkeissä. Tässä 7 illalla tehtävää asiaa, jotka saavat aamun sujumaan. Tammikuussa, kun aloitin freelancer-kuukausien jälkeen säännöllisissä päivähommissa, tein muutaman päätöksen. No kuinka ollakaan, nyt vain säälittävissä reilussa kahdessa kuukaudessa olen jäänyt itselleni kiinni reilunpuolisesta 

Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan

Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan

  Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan. Nyt se elää ja voi paksusti jo kolmatta kuukautta. Joogaharrastukseni alkoi sujua, kun päästin irti mielikuvista, että minunkin pitää näyttää Instagramin täydelliseltä joogilta. Ja kuka oli vaatinut minua näyttämään siltä? No minä itse, oma pääkoppani. Eivätkä kauheat paineet luo pohjaa 

Aika moni minun paras asiani on ilmainen tai halpa

Aika moni minun paras asiani on ilmainen tai halpa

Aamulla makasin sängyssäni ja mietin, mikä on parasta juuri nyt. Aika moni, vaikkei jokainen, minun mielestäni juuri nyt paras asia on ilmainen tai hyvin halpa. Aika moni on myös sellainen, etten vaihtaisi sitä mihinkään maailman aarteeseen.

Kirjapino yöpöydällä.

Lauantain aamukahvi. Se on jostain syystä viikon paras aamukahvi.

Viherkasvini, joita hoidan rakkaudella.

Se, että saan tehdä töitä.

Aamulenkki, joka odottaa juoksemista. Ja se, että minulla on toimivat jalat, joilla juosta.

Eilisen salitreenin tuntu perskannikoissa. Personal trainerin kanssa treenaaminen ei ole ilmaista, mutta näiden kuukausien aikana luo pohjan, joka kestää loppuelämäni ja on ollut parhaita sijoituksia koskaan.

Keskiviikon puolen tunnin niska-selkähieronta! Oli muuten ensimmäinen laatuaan varmaan yli 10 vuoteen. Itketti, mutta ei ilosta, vaan tuskasta!

Kuusivuotias, joka viikonloppuisin herää ennen seitsemää. Arkena hän kääntää kylkeä ja sanoo, ettei aio nousta ja nukkuisi varmaankin ties kuinka pitkään.

Viesti ystävältä. Someaikana niitä saa ja lähettää ihan liian vähän.

Nukkuminen. En voi vieläkään uskoa, että olen oppinut nukkumaan! Ja aikaiset aamut, jolloin herään kello viisi, koska virkeys.

Puoliso, joka valmistaa ruoan. Minä siivoan pöydän.

Valoisat kevätaamut ja –illat.

Pienenpieni kukkanen, joka puskee läpi routaisesta maasta.

Puhdas pyykki, joka tuoksuu kuin vaivihkaa.

Valkoiset tennarit.

Hiljaisuus, joka kodissa on, kun muut nukkuvat.

Talviunestaan heräilevän metsän tuoksu.

Saunavuoro lauantaina.

Energia, joka tuntuu lisääntyvän kilpaa valon kanssa.

Se, kun katsoo ulos ikkunasta eikä kaupunki ole vielä herännyt. Yksinäisellä raitiovaunulla ei juuri ole seuraa.

Tulppaanit maljakossa.

Se, että tietää, ettei ole yksin.

Olemassaolon ihme. Muutaman ahdistuspäivän jälkeen se tuntuu taas maagiselta.

Nauru, jolle ei tule loppua.

Some, blogi ja juuri sinä siellä ruudun takana.

Kymmenkuinen sukulainen, jolta saapuu kerran pari viikossa vauvaenergiaa whatsapp-kuvaviestissä.

Kaikki vaikeat kokemukset, jotka olen vuosien varrella onnistunut kääntämään voitoksi.

Inspiraatio, jota kumpuaa lähes mistä tahansa.

Elämä, juuri tällaisenaan, vähän romuna ja rähjäisenä, mutta silti ihmeellisenä ja maagisena.

Mahtavaa aamua! Mikä sinusta on parasta juuri nyt?

Tuntui siltä kuin elämä valuisi ohitse

Tuntui siltä kuin elämä valuisi ohitse

Taas perjantai! Tällä viikolla tuntui siltä, että elämä valuu ohitse, minä yritän kurotella mutta olen aina kaksi metriä sen perässä. Että peilistä näkyy vanhentunut pärstä, hiuksissa on harmaata ja lapset muuttavat kohta pois kotoa. Että niin paljon on unelmia, joita en ole vielä toteuttanut, ehdinkö edes enää.