Kirja-arvonnan voittajat ja murehtimattomuusvinkki

Kiitos kaikille kirja-arvontaan osallistuneille ja ideoita antaneille. Tulen varmasti kirjoittamaan kuluvan vuoden aikana mainitsemistanne asioista! Aivan mielettömän hienoja ajatuksia sain teiltä. Kiitos. Tässä postauksessa myös murehtimattomuusvinkki.

Tällä kertaa arpaonni suosi seuraavia: Sisäinen voima -kirjat lähtevät Marinalle ja Päiville. Sisäiset timantit lähtevät Sannalle ja Lotalle. Laitoin teille jo sähköpostia.

Ja vielä muutama sana ja vinkki kaikille kiireisille ja stressaantuneille, myös itselleni. Lehteä on laitettu painoon hiki hatussa ja tänään töistä päästessäni päässäni ei ollut ainuttakaan ajatusta.

Toisinaan stressaamatta oleminen on superhelppoa. Välillä kevyt stressi on itse asiassa pelkästään hyvä asia, joka työntää kohti parempia lopputuloksia. Joskus epätoivottu stressi taas imaisee mukaansa äärimmäisen helposti ja jopa huomaamatta. Epätoivotulla stressillä tarkoitan sitä, että jahkaa, hermostuu tai ahdistuu asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Jos niihin voi vaikuttaa myöhemmin, hyvä, sitten niihin vaikutetaan myöhemmin. Jos niihin ei voi vaikuttaa lainkaan, silloin kannattaisi harjoitella murehtimatta olemista.

Kirjoitettuna helppoa, käytännössä ei kovin.

Istun ja tuijotan merelle – toimii.

Mutta kuitenkin, elämä on liian lyhyt turhaan murehtimiseen. Joskus vain tuntuu siltä kuin olisi jonkinlainen sisäinen pakko murehtia ja stressata. Mutta silloinkin tietää, ettei se johda mihinkään. Tunne kannattaakin käydä läpi kerran ja kylmästi vain päättää, että vellomisen katkaisee siihen paikkaan.

Itse usein harjoittelen sellaisella hetkellä hengittämistä. Puhallan huolet pois, hengitän sisään iloa. Tai sitten menen metsään tai meren äärelle. Ne parantavat aina. Tai sitten juoksen itseni hikeen. Tai leikin viisivuotiaan kanssa barbeilla linnan juhlia. Saatan myös imuroida tai tiskata. Tehdä jotain meditatiivisen yksitoikkoista. Hoen myös omia mantroja, jotka vievät ajatukset pois murheen alhosta.

Tärkeintä on tehdä jotain, joka katkaisee huonon fiiliksen.

Koska kun elämästä ei oikein ikinä ole varmuutta, olisi tyhmää pyhittää siitä liikoja murehtimiselle.

Lempilauseeni!

Enkä nyt tarkoita mitään sellaista, että elämän loppumista pitäisi jatkuvasti pelätä. Elämää voisi vain arvostaa enemmän. Jos lähtö (fyysisestä kehosta) koittaisi huomenna, voisinko minä rehellisesti sanoa, että olen elänyt sellaisen elämän, mitä halusin? Iloitsinko pienistä hetkistä ja näinkö vastuksissa myös sen hyvän puolen? Nautinko oikeasti vai oliko arki pelkkää eteenpäin kituuttamista? No, en olisi omaan panostukseeni ihan täysin tyytyväinen, mutta vuosi vuodelta kohti parempaa menossa sentään. Voisin kuitenkin todeta valittaneeni välillä turhasta, kiukutelleeni typeristä asioista, nähneeni monessa asiassa helpommin sen huonon kuin hyvän. Voisin sanoa keskittyneeni silloin tällöin enemmän siihen, mitä en halua kuin siihen mitä todella tahdon.

Olisin myös elänyt aika monia päiviä ilman, että olisin todella elänyt. Miksi vain hengitellä ja raahautua läpi, kun voi fiilistellä ja elellä täysillä?

Elämä on oikeasti kallisarvoinen lahja, jonka saamme ja vieläpä ilmaiseksi. Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin ottaa se vastaan ja nauttia.

Juuri nyt tuntuu, että se on aika yksinkertaista.