Tee sitä, mikä sinulle on luontaisinta

Tee sitä, mikä sinulle on luontaisinta. Tee sitä, mitä osaat ja rakastat. Tuo suorastaan loistava lause pomppasi silmilleni ja siitä suoraan sisimpääni Jenniemilian blogipostauksessa pari päivää sitten. Jos tuo lause oli kolahtanut aikanaan Jenniemiliaan, niin minultakin se oli viedä lähes jalat alta. Tajusin heti, että kun teen sitä, mikä minulle on luontaisinta, minun ei tarvitse panikoida. Yksinkertaisesti sille käytösmallille ei ole tarvetta, koska mitään hätää ei ole. Lisäksi tuo lause sai minut pähkimään lisää: Mikä minulle on luontaisinta? Minkälaisessa tekemisessä olen hyvä? Mistä pidän? Mitä haluan tehdä? Minkälainen tekeminen saa minut tuntemaan onnea?

Eikä tuo ajatusmylly oikein ole hiljentynyt vieläkään. Viimeiset kaksi yötä makasin nimittäin sängyssä valveilla unta odottaen. Siis minä, joka (erittäin vähäunisten vuosien 2011-2014, kiitos rakkaan kuopukseni) menen nukkumaan arkena viimeistään puoli kymmeneltä ja nykyään uinahdan lähes saman tien, kun pääni tyynyyn laitan. Eilen olin niin väsynyt, että olin varma salamanukahtamisesta, mutta arvatkaas. Neljä tuntia siitä, kun olin aikonut olla unten mailla, makasin yhä valveilla. Enkä suinkaan yksin, vaan siis vähintään kymmenien ellen satojen ajatusten kanssa. Mitä pimeämmäksi yö kävi ja mitä hiljaisempaa oli, sitä kovaäänisemmäksi melske pääkopassani kävi, ihme, jos ei kuulunut naapuriin saakka!

Mieleni täyttivät kirjan kirjoittaminen, freelancetyöt, kirjoitusjuttujen hankkiminen, blogiin aiempaa enemmän panostaminen, viimeisten pian yhdellä kädellä laskettavien kokopäiväisten työpäivien kulku, tulevana torstaina pitämäni luento ja hyvin käynnistyneet kuntosalitreenit. Minun olisi pitänyt ja ennen kaikkea olisin halunnut nukkua, mutta uuh, sen sijaan mietin syksyllä ilmestyvän erokirjan nimeä, ideoin työjuttuja, pohdin, kehen pitääkään ottaa yhteyttä, entä mistä löydän polkupyöräilevän nuoren miehen? (En siis itselleni, vaan erääseen artikkeliin, jota alan työstää heti ekalla free-viikollani).

Toki myös keksin hämärän rajamailla aivan loistavia ideoita, joita en sitten enää aamulla muistanutkaan, näinikkäästi kuulkaas. En valvonut, koska olisin stressannut, mutta tuon yöllisen (tai siis kahden yön mittaisen) aivoriiheni olisin mielelläni jättänyt suoritettavaksi vaikka viikonlopuksi. Voitte kuvitella, että aamulla väsytti, kun normaalin 9 tunnin sijaan olin ummistanut silmäni ehkä viideksi tunniksi jos sitäkään. Mutta ei auttanut muu kuin hörpätä kahvia koneeseen ja ryhtyä hommiin.

Mutta miten loistavaan saumaan satuin tuon Jenniemilian postauksen lukemaankaan. Olenhan itse viime viikkojen ja parin kuukauden aikana runsaasti pallotellut tulevaisuuttani ja sitä, mitä minun tulisi juuri nyt tehdä näillä eväillä ja tässä tilanteessa, jotka edessäni ovat.

Postaus oli kuin vahvistus maailmankaikkeudelta: Jemppa, tietty sun pitää tehdä sitä, mikä sinulle on luontaista!

Ja sitten aloin listata: kirjoittaminen, luennointi, bloggaus, liikunnanohjaaminen, valmentaminen. Toisten auttaminen ja ilostuttaminen, ihmisten avittaminen oivallukseen, että se tasapaksu arki, jota elää, voi olla oikeasti parempaa kuin vain mukiinmenevää ja on kaukana tavallisesta, suoranainen ihme.

Siinä vaiheessa tajusin jo, että itselleni oli aika monta juttua luontaisia. Että hei, mähän oon aika tehokas pakkaus.

Ja kaikki ne ovat asioita, joita voin tehdä jatkossa ja joita teen oikeastaan koko ajan. Vaikka olosuhteet nyt muuttuvat, en jää toimettomaksi, vaan voin vieläpä tehdä aiempaa enemmän niitä asioita, joita haluan tehdä. Eli tässäkin pilvessä oli hopeareunus, joka vaikuttaa vahvistuvan, mitä lähemmäs h-hetki käy.

Läpi elämäni olen ollut useimmiten huono muuttamaan asioita tai elämäntilanteitani sillä tavalla vapaaehtoisesti. Usein elämä on muuttanut niitä puolestani, kuten tavallaan nytkin. Ihminen, myös minä, vain on sellainen, että se tuttu ja turvallinen on tuttua ja turvallista, ja vaikka muutos olisi hyvästäkin, sitä vain on jokin sisäinen pakko panikoida, murehtia ja tuskastella. Laittaa vähän hanttiin niin kuin muodon vuoksi. Puhua niistä huolenaiheista enemmän kuin siitä, mitä hyvää tulevassa on.

Tulen kaipaamaan suunnattomasti työkavereitani ja koko yhteisöä, ja olen varma, että yksin siellä kotona työpöytäni ääressä tirautan ihmiskaipuussani itkut jos toisetkin, mutta onneksi suuri osa uusista ja vanhoista työkavereista varmasti pysyy elämässäni jollain tavalla. Vaikka sitten mahdollisina toimeksiantajina ja keikan tarjoajina.

Oikeastaan eilen sen taas tajusin, kristallinkirkkaasti. Elämä on tosi hyvä. Ei auta valittaa tai murehtia, auttaa keskittyä kaikkeen hyvään ja olla huoleti.

Mukavaa keskiviikkoa ja kauniita unia sinulle!