Elämän arkkitehtina

Viime yönä saimme nukkua seitsemän (7) tuntia yhtäjaksoista unta! Vielä tämäkin elämä voittaa ja normalisoituu. Muistatteko muuten hänet?

Eilen lueskelin saksalaisen terapeutti Mathias Jungin kirjaa Pikku prinssi meissä (Kirjapaja 2007). Kirjassa pohditaan elämän eri teemoja klassikkosatu Pikku prinssin jalan jäljissä.

Viime aikoina olen miettinyt paljon ihmisten muuttumista. Miksi toisille muutos vaikuttaa olevan helppoa? Miksi toiset vain toistavat samoja käyttäytymismalleja ja tottumuksia viikosta ja kuukaudesta toiseen? Osittain se johtunee omista haluista ja toiveista, joku tahtoo kiivaasti muuttua ihmisenä ja toinen taas on täysin tyytyväinen itseensä (puutteistaan huolimatta), juuri sellaisenaan.

Toki jokainen on varmasti paras mahdollinen sekä vikoineen että hyvine puolineen. Silti itse ajattelen, että muutos on hyvästä. Kun me kerran muutumme jatkuvasti ulkoisesti, miten muka voisimme edes pysyä sisäisesti samanlaisina.

Jungin kirjassa on muutamia oivallisia kiteytyksiä. Neurootikko pitää tuttua onnettomuutta parempana kuin tuntematonta onnea. Totta, pelko uudesta pitää meitä usein kiinni vanhassa. Omat, itselle asettamat kiellot, oletukset ja tottumukset juontavat kaukaa, ja pitävät meitä aloillaan. Ne voivat toki ajaa meitä säntillisesti kohti saavutuksia, määränpäitä ja unelmia, mutta kirjan mukaan ne voivat myös johtaa sielullisiin umpikujiin. Sen, joka tahtoo kehittyä, kannattaa tulkita omia vanhoja tapojaan. Miksi teen näin? Mitä siitä hyödyn? Voisinko tällä kertaa toimia toisin?

Kriisitilanne elämässä on usein muutoksen paikka. Sen olen huomannut aikoinaan itse ja myös viime aikoina joidenkin ystävieni elämiä tarkkaillessa. Alkujärkytyksen jälkeen moni on todennut, että näin onkin parempi. Ilman potkuja, parisuhteen tai ystävyyssuhteen loppumista tai terveyden menettämistä elämä olisi junnannut samanlaisena. Elämään on tullut jokin asia, joka on herättänyt näkemään asiat eri silmin.

Jungkin toteaa kirjassaan kriisin olevan kehityksen virike. Hän sanoo hauskasti, että oma kriisimme on meille maailmankantaesitys, kukaan ei ole kokenut juuri sitä ennen. Kriisissä löydämme rajallisuutemme, mutta myös mahdollisuuden muutokseen.

Jungin mukaan olemme kaikki jossain määrin Pikku prinssi -tarinan neuroottisia lyhdynsytyttäjiä. Liian usein uusi jää kokematta, kun päässämme kuiskivat vanhat viestit. Vain muuttuessaan ihminen pysyy uskollisena itselleen.

Minua kiehtoo monesti arjessa unohtuva ajatus siitä, että olemme oman elämämme arkkitehteja. Tottahan se on. Olosuhteet toki määrittelevät mahdollisuuksimme, mutta omilla valinnoilla voi useimpiin asioihin itse vaikuttaa.

Tärkeintä kuitenkin olisi nauttia elämästä, juuri nyt, oli muutoksen tarvetta tai ei. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä missä on, sanotaan Pikku prinssissä. Kirjailija Saul Bellow on todennut, että Kaikki on valmista mukavaan, viihtyisään ja hauskaan elämään. Silti jokin meissä saattaa kysyä, Mitä seuraavaksi? 

Kun katsoo asioita eri tavalla, voi yllättyä. Eilen satuin huomaamaan, miten hieno Kallion kirjaston lukusalin katto on. Vuosiin en näköjään ole kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota.