Kun lukee joidenkin kavereiden ”Miksi joka päivä ei voi olla vapaapäivä töistä” -päivityksiä tulee melkein syyllinen olo siitä, että itse saan tehdä työtä, jota useimmiten rakastan ja teen intohimolla. Puhun nyt erityisesti kirjoittamisesta, mutta toki myös liikunnanohjauksesta pidän paljon. Tietenkin minullekin tulee päiviä, kun juttu ei luista, jalka ei nouse, motivaatio on kadoksissa ja tahtoisin jäädä kotiin nukkumaan, mutta 95 prosenttisesti olen tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Ja miten tähän pisteeseen aikoinaan päädyinkään: Päättämällä, että nyt alan ohjata ryhmäliikuntaa. Päättämällä, että nyt alan kirjoittaa. Toki tämä kaikki on vaatinut päättämisen lisäksi myös rautaista panostusta, opiskelua ja paljon työtä, mutta kaikki on ollut vaivan arvoista. Enkä olisi tässä ilman unelmia, tavoitteita ja päämääriä, jotka aikanaan itselleni asetin.

Minusta on kuitenkin surullista, että todella moni viettää työpäivänsä ammatissa, jossa ei viihdy tippaakaan. Voiko muka oikeasti olla niin, että vaihtoehtoja ei löydy? Vai onko se enemmän mukavuudenhalua ja laiskuutta, ettei viitsitä keksiä vaihtoehtoja? Itse ajattelen, että kenenkään ei tulisi tehdä mitään sellaista, mitä hän ei oikeasti halua tehdä. Piste.

Ajatusleikimme hiljattain ystäväni kanssa, miten siistiä olisi saada vain toteuttaa itseään ja tehdä rakastamiansa asioita, ilman, että täytyisi miettiä rahaa ja toimeentuloa. Tulimme siihen lopputulokseen, että minä kirjoittelisin ja hän tekisi musiikkia. Oli ilo huomata, että kyllä, minähän tekisin tismalleen samaa kuin nytkin teen. Ystäväni harrastaa musiikkia, mutta niin sanottu kutsumusammatti on vielä hakusessa. Hän ei ole varma, mitä hän haluaa ammatillisesti tehdä. Silloin kannattaa kokeilla ihan kaikkea, jotta se oma juttu löytyy. Niin minäkin tein aikanaan.

Ennen toimittajan ja ryhmäliikunnanohjaajan ammatteja olen jakanut lehtiä, myynyt hampurilaisia, ollut kaupan kassalla, siivonnut hotellihuoneita, ollut vaateliikkeessä myyjänä, työskennellyt kuntosalin respassa, ollut töissä bensa-asemalla. Tämä kaikki tapahtui siis ennen kuin täytin 23. Yhtäkään tekemääni työtuntia en kadu, vaan olen kiitollinen siitä, että yllä mainitut ammatit selvensivät minulle sen, mitä en halua tehdä loppuelämääni. Ne myös kirkastivat visiotani luovassa ammatissa työskentelystä.

Jos et tiedä, mitä haluat ”isona” tehdä, tee kaikkea. Kokeile monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti eri ammatteja ja harrasta paljon. Jos yksi harrastus nousee yli muiden, mieti, voitko tehdä siitä itsellesi ammatin. Oikeasti kaikki on mahdollista, jos olet valmis laittamaan itsesi täysillä likoon saavuttaaksesi päämääräsi.

Vaikka olenkin tilanteeseeni näin tyytyväinen, aion silti hakea kesällä opiskelemaan. Itse asiassa hankin kyseiset pääsykoekirjat jo viime keväänä, mutta silloin ajankohta oli väärä. Vuoden ajatusta kypsytelleenä tiedän, että suunta on todellakin oikea ja täysin minun ulottuvillani. Enkä suinkaan aio lakata olemasta toimittaja tai lopeta ryhmäliikuntatuntien ohjaamista, tahdon vain laajentaa osaamistani, antaa mahdollisuuksia omille vahvuuksilleni ja katsoa, mihin kaikkeen rahkeeni oikein riittävät. Pääsykokeisiin on aikaa nyt 6 kuukautta ja 5 päivää.

Muutamalle ystävälleni olen ohimennen maininnut, minne aion hakea. Nautin reaktiosta, jonka olen saanut jokaiselta heistä: Sinäkö? No tämäpä yllätys. En lainkaan ole ajatellut, että sinä olisit xxx. Hihiiiiih. Alkoiko kiinnostaa?

Moni vierastaa opiskelua aikuisiällä, mutta minun mielestäni juuri nyt on loistava aika opiskella. Onhan sitä paljon fiksumpi ja omaa enemmän elämänkokemusta kuin parikymppisenä! Eikä ole paineita opiskelijaelämästä, voi vain keskittyä itse asiaan. Perheellisenä en edes voi opiskella täysipäiväisesti, mutta töiden ja perheen ohella kouluttautuminen on aivan mahdollista. Olen nyt 34. Haaveeni on, että valmistun ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Ikinä ei ole liian myöhäistä alkaa oppia uutta. Aina löytyy vaihtoehtoja, jos elämäntilanne kyllästyttää. Kuuntele sydäntäsi, niin minäkin teen.