Ah, senkin opettava ärsytys!
Ohhoh! Päivän pelastanutta, mukavaa työkeikkaa lukuun ottamatta fiilarit olivat tänään tällaiset:
Pardon vain epäkorrektiuteni, mutta tämä kuvastaa niin hyvin päivän tuntemuksiani.
Mutta ei se mitään, tulipa taas kelailtua ja opittua paljon itsestään. Mielestäni on ihan ok myös näyttää välillä se, että aina ei elo ole pelkkää paistetta.
Kupolia kiristi huolella ja vaikka useimpina päivinä ärsytys on helppo tainnuttaa vain hengittelemällä, sikakovalla treenillä tai laskemalla kymmeneen, tänään ei tuntunut mikään mainituista tepsivän. Kun olin ajanut autolla 500 kilometriä ja ollut yksin ajatusteni kanssa, tunnin toisen perään, illemmalla osasin jo hieman huvittua aamun fiilareistani. Sitä paitsi autossa oli hyvää aikaa pohtia asioita, paitsi silloin, kun tuli hyvä biisi jota oli pakko laulaa täysillä mukana. Kas vanha kuorolainen täällä hei. Saatatte olla iloisia, ettette olleet kyydissä, heh.
Olen pyrkinyt olemaan välittämättä muiden ihmisten teoista tai käytöksestä tai ylipäänsä elämän satunnaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, mutta tänään koin tietyt asiat epäreiluiksi itselleni. Yllättäen tunsin itseni loukkaantuneeksi ja väärinymmärrretyksi. En vain kyennyt käsittelemään tunteitani ja jälkeenpäin ajatellen tuskin tahdoinkaan käsitellä niitä. Minähän ajattelin, että minäminäminä. Kuitenkin hermostumisen ja äänen korottamisen sijaan olisin voinut antaa ajatusten tulla ja mennä. Mutta kah, kun tänään ei lainkaan huvittanut tehdä niin.
Oikeasti kun uskon siihen, että ajatuksemme eivät ole faktoja, nehän ovat vain ajatuksia. Emmekä me reagoi ympäristöömme tai lähellämme oleviin ihmisiin, vaan nimenomaan tulkintoihimme ympäristöstä tai kyseisistä ihmisistä. Ja jokaisella meistä on juuri ne omat tulkintamme, eivätkä mitkään ole toisia oikeampia, vaan kaikki ne ovat samanarvoisia. Mielestäni ei kukaan voi sanoa toiselle, että hänen ajatuksensa on jotenkin väärä, vaikka se sitten olisi omasta poikkeava.
Sen sijaan, että olisin osoitellut ihmisiä ja heidän tekojaan, minäkin olisin kai voinut rehellisemmin vain kertoa, miltä minusta tuntuu ja miksi. Mutta minähän puolustauduin panssarivaunun tavoin. Huolimatta siitä, että olen kokemuksen kautta huomannut senkin, että mitä vähemmän olen jotain (negatiivista) mieltä jostain asioista tai ihmisistä, sen paremmin pystyn tunteitani kontrolloimaan. Joskus muuten luin Anna Kåverin kirjasta, että vaikeissa tilanteissa tulisi käyttää aikaikkunaa. Sillä kirjailija Kåver tarkoitti sitä, että mitä tahansa tilannetta tulee käsitellä juuri siinä hetkessä, eikä aikaikkunaa ja tapahtuneita asioita saisi laajentaa koko elämän mittaiseksi. Ensi kerran, kun törmään ongelmaan, josta en hengittelemällä selviä, otankin käyttöön Annan ohjeet:
Muistutan itseäni ajankohtaisesta ongelmasta. Tartun vain ongelmaan, joka on nyt. Sillä emmehän kykene käsittelemään mitään muuta tilannetta kuin juuri sillä hetkellä vallitsevaa. Tietenkin jälkikäteen voi puida katkerana loputtomiin vaikka vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita, mutta ketä se hyödyttää, kysyn vain.
No, sellaista tämä elämä on. Jos kuitenkin pääpiirteittäin pysyy plussan puolella, niin näistä vatutuksen syvistäkin aalloista selvitään. Ja itselläni nämä fiilikset liittyvät aina selkeästi siihen, että olen nukkunut liian vähän. Ensin oli täysikuu, sitten lapsi heräsi kahtena yönä kello viisi ja lopulta itse heräsin tänään tikkana neljältä. Siis haloo! Senkin kerran kun saisi nukkua, niin olen hereillä siihen aikaan, mihin joskus hurjassa nuoruudessani menin nukkumaan, selkeä ikääntymisen merkki.
Muistinpa vielä yhden vinkin mahdolliseen tulevaan hermostumiseen. Jos joku, sama asia ottaa päähän toistuvasti, on hyvä pyrkiä muuttamaan omaa suhtautumistapaa. Kun käyttäytyykin ihan eri tavoin kuin aina aikaisemmin, tilanteen on pakko ratketa myös eri tavoin.
Ja vielä…
Kuohuttavakin tilanne on mahtava tilaisuus luoda jotain uutta ja kaunista! Tai ainakin oppia paljon itsestään ja myös ehkä muistakin.
Ja huomenna aion olla taas oma joustava itseni eli kuin kaisla myrskytuulessa.
Valoa keskiviikkoiltaan!
Harjoituksen alla, aina vain!
Nelli
Allekirjoitan hyvin monet tekstisi, pyrin myös positiiviseen elämänasenteeseen. Jotenkin se oli tosi helppoa ison kriisin jälkeen, kun huomasi muuttuneensa ja haki itse sisäistä muutosta, onnellisuutta. Tällöin olin lasten kanssa kotona, opin nauttimaan arjestamme. Palasin jokunen aika sitten töihin. Työskentelen hoitoalalla, vaikeiden asioiden parissa. Potilaat ovat valtavan kriisin alla, heiltä on viety kaikki ns.itsestäänselvyytenämme pitämämme asiat. Ihmettelen monesti ihmisen kykyä selviytyä. Kuitenkin alun positiivisuuden jälkeen on ollut vaikeaa. On vaikea seurata sivusta miten yhteiskunta runtelee ihmisiä vaikeassa tilanteessa, miten heillä ei ole enää jalansijaa meidän ns.normaalejen, terveiden maailmassa. Ei ole resursseja, ei ole rahaa. On vaikea pitää toivoa yllä, kun tuntee itsensä voimattomaksi näiden suurien rattaiden edessä. Potilaille kuitenkin aina hauan tuoda positiivisutta vaikka työpäivän jälkeen vellon vitutuksessa. Ottaa päähän sanoa ei niille jotka apua tarvitsevat. Näinä hetkinä haluan vaan pyyhkiä perseeni kaikilla hienoilla positiivisuuslausahduksilla JA….kuitenkin palaan aina siihen: ei auta, on silti jaksettava toivoa, tehtävä parhaansa ja paiskittava töitä kaiken sen eteen että olisi paremmin. Positiivisuudella kuitenkin eteenpäin!
ps.anteeksi vuodatus ja kiitos parhaasta blogista!
Anni
Vähän menee vierestä tämä mun kommenttini, mutta… Avaudun silti ja kerron, miten pienestä mulla voi mieli muuttua!
Mulla oli eilen ihan loistopäivä, jonka sitten yhden ystävän (?) kommentti sai kääntymään ei-ihan-niin-loistopäiväksi. Tämä ystäväni oli luonani toissapäivänä kahvittelemassa. Hän arvosteli lähes kaikkea kodissani, mutta annoin juttujen mennä ohi korvien, koska minähän kodissani asun, ei hän.
Noh, eilen pyysin häntä lähtemään kanssani kaupungille, mutta vastaus oli, ettei käy. Ja perään hänen täytyi lisätä, että oli ajatellut minua, kuinka tärkeää minulle ovat merkkituotteet, pukeutuminen ja sisustaminen… Ja että arvotan hänen mielestään itseäni niiden mukaan. A-hah!! Loukkaannuin kovasti, en tiedä, mitä mahtaa kertoa minusta. Kunnes sitten tulin siihen tulokseen, etteipä taida tämä ystäväni tuntea minua lainkaan. Minua, joka juoksen alennusten ja laadun perässä, ettei tarvitsisi pettyä hankintoihinsa… Hmm.
Sen verran kuitenkin ärsyynnyin, että soitin toiselle ystävälle saadakseni toisen mielipiteen asiasta (eli minusta, hih)? Hän ihmetteli ja sanoi, että eipä taida tyyppi oikeasti tuntea minua. Nih! En tiedä, onko parempi olla oikeassa vai onnellinen, mutta nyt valitsin oikeastaan molemmat, heh… Olen mielestäni siis oikeassa ja onnellinen, kun sanon, etten ole pinnallinen p–ka.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan lentää tässä omassa hyvässä fiiliksessäni, vaikka se muita tuntuukin uhkaavan…
Toiveikasta torstaita, Jenny!!
Jenny B-H
Kiitos Nelli kommentistasi!
Teet kyllä mahtavaa duunia ja nostan hattua, että tiukoista olosuhteista huolimatta pystyt pitämään mielen myönteisenä.
Kyllä mä itsekin välillä mietin, onko siitä mitään apua, että pyrkii ajattelemaan asioista sen hyvän kautta. Joskus tulee hetkiä, että tuntuu, ettei mikään siltikään järjesty vaikka niistä asioista mitä kelailee, mutta aina palaan tuohon samaan kuin sinäkin, pakko jaksaa uskoa ja toivoa.
Eikä se elämä olis ainakaan yhtään helpompaa, jos kaikki vatuttais.
Kivaa päivää 🙂
Jenny B-H
Aargh, kauhee tyyppi toi sun ystävä. Ehkä hän ei ole omaan elämäänsä tyytyväinen ja on sulle kateellinen… en tiedä.
Okei, okei, tuossa asiassa varmasti teki hyvää tietää olevansa oikeassa. Itse tarkoitin enemmänkin sellaista turhaa vatvomista, kun eri osapuolet pysyvät kannassaan vain siksi, koska tahtovat päteä 🙂
Torstai on ollut ihan hyvä päivä, erityisesti päiväunien jälkeen 😀
Kivaa loppuviikkoa sulle!
Anna
Joskus taisi tulla jollain työhyvinvointiluennolla tällanen toimintaohje asioitten palauttamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin: ala paisuttamaan sitä päässä jumittavaa negatiivista ajatusta lumipalloefektin omaisesti ihan absurdeihin mittasuhteisiin.
Alkaa väksisnkin itseä naurattaa jossain kohdassa ja palaa ajatukset taas maan pinnalle, että niin.. mites vakavasta asiasta aluksi olikaan kyse… 🙂 Oon huomannut, että tää toimii aika hyvin kun on kyse oikeasti pienistä asioista, jotka vaan velloo päässä ja joista ei pääse irti.
Toinen asia on sitten kun on kyse oikeasti huutavasta vääryydestä jonka kohteeksi on itse joutunut. Silloin kannattan kissan nostamista pöydälle, ”mä en nyt ymmärrä mitä olet mulle sanomassa, voisitko selostaa tarkemmin mitä ajat takaa?” Vaatii rohkeutta ja ehkä myös harjottelua, mutta lopulta pääsee itse helpommalla kun vaatii siltä toiselta selityksen samantien.
Jenny B-H
Mahtava neuvo! Kokeilen heti ensi kerralla, kun joku pikku asia hermostuttaa.
Ja totta, kyllä puoliaan pitää pitää 🙂
Tiina
Oon aina ollut vähän kateellinen ihmisille, jotka pysyvät tyynenä vaikka kuinka asiat, olosuhteet ja ihmiset ketuttaisivat. Osaavat ohittaa ilkeät jutu olankohautuksella ja ottavat hankalat ihmiset haasteena. Mä ainakin jään vellomaan välillä jonkun sanomisiin pitkäksi aikaa ja jos joku on sanonut oikeen osuvasti, laskee se fiiliksiä, aina kun juttu tulee mieleen. Vaikka tapahtumasta olisi kulunut pidempikin aika.
Tietenkin elämä on heittänyt eteeni työkaverin, joka osaa nähdä asiat aina toiselta kannalta ja naurattaa välillä itseänikin, kun mä oikeen vaahtoan jostain, niin hän on rauhottelemassa, että ”kuule Tiina, kun sen voi nähdä näinkin….” Ja oikeassahan hän on.
Itselläni on lukupinossa seuraavana vuorossa sellainen opus, kuin Näkökulman vaihtamisen taito. Sisällysluettelo näytti aika raskaalta, mutta eiköhän se aukene 🙂
Sitä tulee aina itse sanottua toisille, että ei kannata välittää mitä muut sanoo tai ajattelee, kunhan itsellä on hyvä tunne tekemisistään/itsestään. Kunpa sen muistaisi sanoa itselleenkin.
Jenny B-H
Ooh, mä niin tarttisin tollasen työkaverin 😉 Ehkä voisin freelancerina yrittää olla sellainen itselleni, hihii.
Kiitos Tiina kirjavinkistä, täytyykin tutustua tuohon kyseiseen teokseen!