Omien rajojen rikkominen…

on raikasta ja aiheuttaa isoja voittajafiilareita! Kerron kohta, miltä tuntuu tehdä jotain, mitä on pelännyt joskus kuollakseen. Postaus sisältää ripauksen itsekehua, pahoittelen jo etukäteen.

Viime päivät olen ollut uppoutunut korviani myöten tähän projektiin. Olen kirjoittanut niin sydämestäni, että blogin suhteen minulla on ehkä ollut pienimuotoinen Writer’s Block. Lisäksi kirjan loppurutistus on saanut minut hyppelehtimään ylikierroksilla, olen kärsinyt ärsyttävistä uniongelmista, mutta täällä ollaan! Ja nytpä tahdonkin kertoa lisää siitä, että käväisin eilen Tampereella tilaisuudessa, josta postasin jo aiemmin.

Piipahdin siis Koskikeskuksessa Pirkanmaan (saatto)hoitokodin hyväksi järjestetyn taidetempauksen avajaisissa. Elämä itse -taidetempauksessa myydään teoksia, joiden tuotto lahjoitetaan lyhentämättömänä hoitokodin hyväksi. Teokset ovat nähtävillä Koskikeskuksen nollakerroksen galleriassa, käykää ihmeessä katsomassa, jos teillä on mahdollisuus.

Itse puhuin Koskikeskuksen lavalla onnellisuudesta arjessa. Ajatukseni oli herätellä ihmisiä oivaltamaan niitä asioita, joita olen käsitellyt sekä täällä että Hidasta elämää -sivuston Onnen äärellä -blogissani, joka kirjan teon vuoksi on jäänyt suorastaan heitteille.

Kun minua pyydettiin mukaan taidetempaukseen, ilahduin ja olin otettu, mutta samalla minua kauhistutti. En ole ikinä (ennen) nauttinut puhumisesta ihmisten edessä, vaikka olen kummassakin ammatissani tottunut olemaan esillä. Olen aikaisemmin ollut melkoinen jännittäjätyyppi ja kädet täristen ja posket helottaen muistan pitäneeni koulussakin kaikki pakolliset puheet ja esitelmät.

Jotenkin minusta vain tuntui siltä, että nyt oli oikea hetki kokeilla omien rajojen ja omien rajoittavien uskomusten rikkomista. Olisi ollut helppoa sanoa ei, mutta minä tahdoin hypätä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Eilinen menikin sitten omastanikin mielestäni ihan hienosti ja jo vapaamuotoisen puheeni aikana huomasin viihtyväni ihmisten edessä ja nauttivani puhumisesta. Vaikka oli minun tarkoitukseni tehdä hyvää, tuo tilaisuus taisi tehdä vielä enemmän hyvää minulle. Voitin yhden pelkoni ja sen jälkeen tuntui siltä, että kyllähän sitä ihminen selviytyy mistä tahansa, kun vain tahtoo ja yrittää.

Olen ehkä ollut liikaa tutuissa ja turvallisissa kuvioissa, ja kaivannut muutosta ehkä tietämättänikin. Tai oikeammin kai tieto siitä on ollut jo minussa, mutta en ole vain ehtinyt tai halunnut asiaa tarkemmin pohtia. Tarkoitukseni on muutenkin pikku hiljaa siirtyä toimittajan hommista osittain taustalle ja työn alla onkin muutama hyvinvointialaan liittyvä kirja. Niissä en itse toimi kirjoittajana vaan enemmänkin tuottajan roolissa. Tämä mainio tilaisuus on järjestynyt minulle kuin taivaan lahjana ja kiitos hienosta tilaisuudesta kuuluu blogilleni.

Muutos arjessa on hyvästä ja ihmisen on hyvä kasvaa ja kohdata uusia haasteita. Eikä aina tarvitse tehdä kaikkea niin isosti ja järisyttävästi kuin itse tein muutamia vuosia sitten, vaan ihan pienimuotoinenkin omien rajojen rikkominen, kuten eilen, toimii sekin!

Hyvä minä ja mukava elämä -kurssilta jäi mieleeni lause, että jos emme suostu itse vapaaehtoisesti kasvamaan, elämä kyllä alkaa järjestää meille kasvumahdollisuuksia. Ah, kuulostaapa tutulta.

P.s. Näin hienon palautteen sain eiliseltä Facebookiini. Liikutuin!

kiitos jenny hienosta ja lämpimästä puheestasi elämä itse näyttelyssä. tyttömäinen olemus ja tyyli ja vahvat elämään uskovat sanat loivat hyvän ja arvokkaan kokonaisvaltaisen tunnelman. sinun otteesi elämään ja konkreettinen tapa puhua ihmisille oli ihanan ihmislähtöinen. kiitos sydämellisestä ja osaavasta puheesta ja kiitos, että mahdollistit tämän pioneeri-hankkeen luovuuden ja elämän puolesta ♥

Upeaa tiistaita!

Näinpä juuri. (kuva: Pinterest)