Mitäpä jos sanoisit hänelle jotain..

..vaikka sitten, että morjens!

Reipas tyttäreni, 16, aloitti eilen uudessa lukiossa. Hirmu hyvin tyttö pärjäsi ensimmäisenä päivänä, vaikka ei tunne yhtäkään ihmistä uudesta koulusta. Oli kuulema muitakin seisoskellut yksin välitunneilla. Kysyin, oliko kukaan edes moikannut tai hän itse. Juu ei. No, onneksi on vuorokauden kestävä tutustumisleirikoulu tulossa, eiköhän siellä viimeistään bondata. Mutta jotenkin ihaillen kuuntelin lapsen juttuja, on se rohkea. Oooh! Mennä nyt muina naisina ihan vieraaseen paikkaan, missä suurin osa tuntee jo toisensa. Olla siellä muiden joukossa niin kuin ei tuntuisi miltään, että ei vielä kuulu joukkoon.

Näinhän se menee, että jossain vaiheessa se spontaanius vain katoaa. Siis se, että toiselle voi jutella, vaikka ei tuntisikaan. Tai ainakin että toista voisi tervehtiä vieraudesta huolimatta. Pienet lapsethan tunnetusti ovat sellaisia, että yhteinen leikki syntyy, kun on tunnettu noin sekunnin ajan. Eikä välttämättä tarvita edes sanoja, riittää, että toinen vastaa vaikka eleillään. Ja sitten mennään ja ollaan kuin vanhat tutut. Aika mahtavaa. Monessa asiassa me aikuisetkin voisimme ottaa oppia noilta pieniltä taaperoilta. Toisaalta taas onneksi olen itsekin päässyt yllättymään positiivisesti muutettuamme uuteen kaupunginosaan. Aluksi hämmensi, miten leikkipuistossa aikuisillakin oli tapana tervehtiä uutta naamaa. Juttuseuraa on aina tarjolla, jos haluaa jutella. Puistotutut myös moikkaavat kaupassa tai kadulla, jos vastaan sattuvat.

Joskus jopa huvittaa, kun samassa aamubussissa on aina samat naamat. Tuntuu siltä kuin heidät tuntisi, vaikka eihän kenestäkään tiedä yhtään mitään muuta kuin päälle näkyy. Joskus aikoinaan juoksin säännöllisesti lenkkiä Töölönlahdella. Kun juoksemaan meni liki samaan aikaan ja tiettyinä päivinä, siellä juoksivat vastaan aina samat naamat, samoissa kohdissa. Mitähän aamubussissa tapahtuisi, jos huomenna huikkaisikin iloiset huomenet kaikille kanssamatkustajille? Tiedän, ei ole helppoa olla rohkea ja lähestyä ventovieraita, ei välttämättä edes pelkän hymyn voimin. Mutta entä jos lakkaisikin välittämästä siitä, mitä meistä ajatellaan, jos niin teemme. On todellista vapautta, kun pystyy edes toisinaan olemaan välittämättä toisen itseä koskevista mielipiteistä, koska ne ovat nimenomaan juuri vain yhden ihmisen näkemys asiasta.

Viime talvena kun vielä asuimme Espoossa, törmäsin aamun dagismatkalla lähes jokaisena arkiaamuna vanhempaan rouvaan, joka ulkoilutti kahta koiraa. Jo pian aloimme tervehtiä toisiamme ja sitten jäimme kohdattuamme joka aamu muutamaksi minuutiksi keskustelemaan. Ei mitään kovin syvällistä, mutta täytyy sanoa, että monena  pakkasaamuna, kun ”kaikki” muu oli mennyt pieleen aina bussista myöhästymisestä kaksivuotiaan uhmakohtaukseen, tuo rouva oli aamun pelastus. Joskus siis ihan liki yhdentekevällä yleiskeskustelulla on paljon merkitystä ja se voi vaikuttaa koko loppupäivään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Onhan maailmassa toki niin paljon ihmisiä, ettei aika riitä kaikkien kanssa jutusteluun, mutta yhä edelleen kelailen, että niin työpaikalla, koulussa kuin uuden harrastuksen pukuhuoneessa voi ihan hyvin tervehtiä toisia ja jopa jutellakin jotain. Itse reipastuin tällä viikolla, kun vanhempi mies, johon törmään usein työpaikkani pihalla, käveli vastaan. Moikkasin. En kuollut. Lopulta kun me kaikki olemme ihan samanlaisia, vaikka sitten päällepäin ja luonteenpiirteiltämme erilaisia. Kaikilla meillä on ne omat epävarmuutemme ja moni ehkä valitsee mieluummin hiljaisuuden ja maahan katsomisen siksi, että pelkää, saako sittenkään vastausta, jos kerrankin rohkaistuu jotain sanomaan. No, mitä väliä, jos ei. Se on sitten niiden murhe, jotka eivät ole yhtä rohkeita.

Haastan itseni ja kaikki muutkin aloittamaan keskustelua itselle tuntemattomien ihmisten kanssa ihan missä tahansa. Kokeillaan ainakin kerran tällä viikolla. Eihän sitä tiedä, mihin se voi johtaa, mutta luultavasti ainakin hyvään mieleen!

Kas, say hello!! (Kuva: Pinterest)