Vastuu omista fiilareista…

… kuuluu jokaiselle itselleen. Onneksi sen vastuun oton voi aloittaa vaikka nyt heti. Palaan vielä pikaisesti tuohon viime postaukseeni, mutta sitä ennen infoa uudentyyppisestä parisuhdekurssista!

Tämä vastuuasia muuten pulpahti pinnalle myös eilen yleisessä keskustelussa käydessäni Väestöliiton infossa. Jokainen aikuinen ja niin sanotusti asioistaan huolehtimaan kykeneväinen terve normi-ihminen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja nyt sitä hyvinvointia voi myös yhdellä uudella tavalla elämän yhdellä osa-alueella edistää netissä. Työssäni kirjoitan paljon perhe- ja parisuhdeaiheisia artikkeleja ja usein olen käyttänyt Väestöliiton ammattitaitoisia asiantuntijoita jutuissani. Eilinen visiittini taloon liittyi kuitenkin Väestöliiton uuden nettiparisuhdekurssin lanseeraukseen, jota kuka vain voi joko yksin tai mieluiten tietenkin puolison kanssa suorittaa omassa aikataulussaan kotisohvalta käsin. Aion itsekin tutustua 8-osaiseen kurssiin heti kun ehdin. Kurssin parissa edetään aina viikko kerrallaan ja aikaa se vie viikottain tunnin pari omasta ripeydestä riippuen. Käykää ihmeessä tutustumassa kurssiin, jos innostaa. Nettiparisuhdekurssi on käsittääkseni ensimmäinen laatuaan koko maailmassa ja se antaa jeesiä esimerkiksi paikallaan junnaavien ja aina samaa kaavaa noudattavien ristiriitatilanteiden ratkomiseen. Tyyliin siihen, kun riidellään aina siitä viemättömästä roskapussista tai siitä, miten katkarapuleipä kuuluu leikata, joiden taakse voikin ihan oikeasti lopulta kätkeytyä syvempiä tunteita, kuten riittämättömyyttä ja oloa, ettei sinua huomata. Aika mahtavaa, että tämän tyyppistä palvelua tuodaan nettiin ja vieläpä ilmaiseksi, kaikilla kun ei ole rahallisesti mahdollista mennä yksityiselle terapeutille ja ilmaispalvelujen jonot ovat huikeat. Kurssia voi myös ajatella juurikin panostuksena omaan ja parisuhteen hyvinvointiin, ilman, että edes mitään arjen pulmia on.

Mutta tuohon omaan vastuuseen omasta hyvinvoinnista. Sen jälkeen kun sain potkaistua itseäni persiille tuon minua myös alitajuntaisesti vaivanneen asian parissa, tuntuu kuin olisin ollut eri ihminen. Kotonakin olen saanut palautetta, että voi kun kiva, kun olet jatkuvasti noin hyvällä tuulella! (Ja ajatelkaas, tätä on jo kestänyt vallan neljä päivää, heh) Ihan kuin joku olisi sytyttänyt loisteputkilampun sisälläni. Ja kuka sen loisteputkilampun sytytti sisälleni? Kas, sehän olin minä itse! Minua vain hymyilyttää entistä enemmän ja kaikki on tuntunut aika mukavalta. Tänään fiilistelin kävellessäni ulkona puiden kauniita värejä ja syksyn tuoksua, ihanaa. Edes aamuinen vesisade ei ollut valittamisen arvoinen asia. Enkä ole lähtenyt lasten nahisteluunkaan mukaan, vaan olen suhtautunut kaikkeen vastaantulleeseen todella viilipyttymäisesti. Tap,tap, tap, hyvä minä. En olisi varmastikaan asiaa alkanut edistää juuri nyt ilman Life Coachin tsemppausta, mutta lopullinen vastuu siitä oli kuitenkin itselläni. Ihan samalla lailla kuin vastuu muistakin hyvinvointiini vaikuttavista asioista, kuten vaikkapa siitä, mitä laitan suuhuni, kuinka paljon liikun viikottain, kuinka paljon nukun ja ylipäänsä mitä tahansa muuta teenkään. On mahtavaa, että ympärillämme on ihmisiä, jotka meitä voivat hienovaraisesti ohjailla ja neuvoa, mutta jokainen meistä tekee lopullisesti itseä koskevat päätökset. On lopulta aika turha valittaa tai olla epätyytyväinen, jos  ei ole valmis tekemään asioille mitään. Ylimääräisiä kiloja on turha voivotella, jos käsi käy karkkipussissa harva se päivä. Jos syksy ja sade oikeasti ahdistavat, aina voi muutta vaikka Aruballe. Toiset ehkä lienevät koukussa siihen valittamiseen, eivätkä edes halua luopua siitä.

Itse en oikeastaan edes tästä oman arkeni epäkohdasta valittanut, vaikka toki se pompahteli esiin keskusteluissa perheen tai ystävien kanssa. Toki välillä minua nyppi ja toivoin, että asia olisi ollut toisin, mutta jotenkin enemmänkin suhtauduin siihen Nyt on näin -asenteella. Että nyt on tämä tilanne ja sitten joskus on toinen. Ja ehkä juuri siksi jopa itsekin hämmennyin siitä, miten valtava merkitys tuollaisella kuin salaa mieltä vaivaavalla asialla, jonka kaiken lisäksi itse on hyväksynyt, voi olla. Vaikka asiasta ei stressaisi kuin satunnaisesti, se voi silti syödä huisisti iloa.

Tavallaan se on niin helppoa vain olla ja toistaa samoja kaavoja. Sitä helposti sopeutuu,  alistuu, urautuu ja jumiutuukin eikä edes enää ajattele, että sen(kin) asian voi ratkaista jollain tapaa. Itsekin olen ollut mestari päättämään, että juu, nyt kyllä lakkaan murehtimasta, koska onhan se turhaa, mutta koska tällainen tuntemus ei aina ole päätöskysymys, olen usein palannut vanhaan ennen kuin olen edes ehtinyt aivastaa. Itselle on lopulta myös aika helppo valehdella, päätöksiä on helppo tehdä, mutta lopulta jättää ne käytännössä tekemättä tai tehdä liian vähän, jotta asia alkaisi muuttua. Onhan vaikka helppo päättää esimerkiksi lähteä kävelemään itselle epäsopivasta työpaikasta ja sitten kuitenkin huomata viiden vuoden päästä yhä kököttävänsä samalla pallilla. Oho! Kas, kylläpä aika rientää! Kaikista helpointa on löytää omiin huonoihin fiiliksiin ja joskus ehkä jopa suoranaiseen onnettomuuteen syy niistä toisista ihmisistä tai sitten vaikka siitä kurjasta duunista. Tai no ainakin voi syyttää viime kädessä yhteiskuntaa. On aika jännää jopa, miten helposti ihminen lankeaa miettimään, että jos tää asia vain olisi niin tai näin, olisin varmasti iloinen ja onnellinen. Yhtä jännää on myös se, että vaikka sitä uskoo olevansa iloinen ja onnellinen, ja sitä useimmiten onkin, niin silti se jokin takaraivossa jylläävä pikkupiru ottaa oman siivunsa ja kun lopulta asiasta saa niskaperseotteen, yhtäkkiä huomaakin, että herranjestas, elämä voi todella olla vieläkin iloisempaa ja onnellisempaa ja mielenrauha onkin jotain vielä syvempää kuin ikinä aikaisemmin. Toivon, että jokainen meistä saa kokea sellaisia tunteita!

Itse opin tästä omasta oivalluksestani ehkä eniten sellaista, että ei todellakaan kannata antaa itsensä fakkiutua, vaan kun jonkun toistuvan tai messissä roikkuneen epäkohdan arjessa loputa noteeraa, kannattaa sille tehdä jotain mahdollisimman pikaisesti, jos tuntuu, että sille on jotain tehtävä. Toki asiat tulevat ja menevät kuten ajatuksetkin, mutta jos selkeästi aina palaa miettimään samaa juttua eikä ole siihen tyytyväinen, silloin on aika toimia. Jos taas kyse on isosta elämänmuutoksesta ja jokin tuntuu hannaavan vastaan, silloin aika ei ehkä juuri tänään ole oikea. Tai vaihtoehtoisesti: on vain uskallettava repäistä ja hypätä. Nämä ovat todella monitahoisia juttuja. Pitäisi vain luottaa niihin omiin tuntemuksiin. Ja muistaa se, ettei anna ajan liikaa kulua, vaan ottaa itse vastuun omista asioista ja siitä hyvinvoinnista. Jos taas on kaikkeen tyytyväinen, sehän on aivan mahtavaa. Mutta silloinhan ei onneksi tarvitse murehtia eikä ainakaan valittaa!

Kohti viikonloppua! Huomenna ovat muuten Fitin muuttujanaiset I love me -messuilla. Tule pyörähtämään, jos olet paikalla!

Kyl! Mutta okei. Toisinaan helpommin sanottu kuin tehty. (Kuva: Pinterest)