Jännittämisestä

Nyt olisi vaikka mitä postattavaa karismasta, sillä piipahdin aamulla kuuntelemassa Maaretta Tukiaista hänen Egosta fantasmagoon – Tie karismaattiseen itseesi –kirjan (Talentum) julkistamistilaisuudessa. Postaan kirjasta ja tilaisuudesta myöhemmin, mutta ensin tahdon kertoa eilisestä Lavalle! Esiintymiskoulutuspajasta, joka oli pilottiversio ja suunnattu tekstejään julkaisseille kirjailijoille ja runoilijoille. Osallistuin työpajaan hetken mielijohteesta ystäväni kannustamana ja tiesin jo ilmoittautumisvaiheessa, että niin todennäköisesti tulen astahtamaan mukavuusalueeni ulkopuolelle, niin kuin siinä sitten kävikin. Kouluttajamme runoilija, kulttuurituottaja Harri Hertell kuitenkin onnistui hienosti luomaan kymmenhenkiselle porukallemme todella miellyttävän ilmapiirin, ja tuon kolmetuntisen aikana puhuimme rutkasti juurikin esiintymisjännityksestä. Lisäksi analysoimme taitelijoiden videoesiintymisiä ja koko homma huipentui siihen, että jokainen esitti itse jonkin oman teoksensa. Lähes kaikki muut olivat runoilijoita tai omia lyriikoitaan esittäviä muusikoita. Itse ratkaisin esiintymisasian niin, että päätin kertoa Naisen iholla -kirjasta, en lukea pätkää siitä ja hommassa kohtuullisen hyvin onnistuinkin.

Jo tapaamisen alussa jokainen esitteli itsensä toisille. Olin toisena vuorossa ja silloin tunsin, kuinka sydämeni alkoi hakata aivan suunnattomasti. Minusta tuntui lähes siltä, että en kuullut omaa ääntäni sydämeni voimakkaalta sykkeeltä. Olin jotenkin jo etukäteen lietsonut itseni jännitykseen koko työpajasta, se ikivanha peruskouluaikainen uskomukseni itsestäni jännittäjänä ei vain noussut pintaan, vaan se tuntui räjähtävän pintaan. En niinkään kokenut epävarmuutta itsestäni sen takia, että muut tuntuivat olevan ”oikeita” taiteilijoita, vaan jostain syystä nyt oli sellainen päivä, että jo ajatus itsestä kertomisesta vieraille ihmisille heidän edessään tuntui yksinkertaisesti epämukavalta. Esittelyn jälkeen rentouduin hieman ja erityisesti kun huomasin, että tilanne ei ollut muillekaan välttämättä se omin vahvuusalue, vertaistuki auttoi. Kuitenkaan en kurssilla ollut suinkaan hiljaa, vaan esitin kyllä kärkkäästikin omia mielipiteitäni ja ajatuksiani ja minusta ryhmäkeskustelu oli todella antoisaa.

Kerroinkin myös eilen, että juurikin kirjaa promotessani olen kärsinyt jonkin asteisesta esiintymisjännityksestä, mutta toimittajan, ryhmäliikuntaohjaajan tai hyvinvointivalmentajan työssä en enää jännitä juuri koskaan pientä perhosten massussa nipistelyä lukuun ottamatta. Arvioin, että noihin työtilanteisiin olen jo niin tottunut, että ne menevät osittain rutiinilla ja olen sisäistänyt sen, että minulla ei ole mitään pelättävää. Niiden parissa pystyn ratkomaan yllättäviäkin tilanteita. Ja hei, eihän minulla ole pelättävää kirjan johdosta esiintyessänikään, mutta silti alue on jotenkin itselleni uudempi ja ehkä koen, että en tilanteita pysty täysin hallitsemaan, niin siksi olen myös herkempi jännittämään esiintymisiä. Vaikka kyllä aina jännitys on laantunut alkuun päästessäni ja pieni jännitys on mielestäni vain hyvästä, se kertoo, että asia on itselle tärkeä ja siihen suhtautuu intohimoisesti. Työpajassa kävimme avointa keskustelua siitä, miten juurikin tuota esiintymisjännitystä voisi hillitä. Esiin nousi erinomaisia pointteja, joista yksi ajatus oli se, että ei lähde siitä, että esiintyminen toisten edessä olisi pakko, vaan jotain, jota itse haluaa ja jolle sydän palaa. Koska niinhän se on, jos esiintyminen olisi pakko, se olisi mahdollista lopulta välttää sanomalla ei ja säästämällä itseään, mutta itseään säästelemällä ei synny mitään uutta eikä kovin luovaa. Uutta syntyy sillä, että tekee asioita, jotka itseä pelottavat ja tekee niitä myös säännöllisesti. Uskon siihen, että epämukavuuteen itsensä altistamalla ihminen kasvaa, kehittyy ja alkaa löytää itsestään aivan uusia puolia, jopa sitä karismaa, jota ei ole ehkä huomannut aiemmin, mutta joka meissä kaikissa kyllä on. Erityisesti ilahduin siitä oivalluksesta, joka eilen esitettiin, että esiintyjän kannattaisi aina muistaa se, että yleisö ehkä joitain yksittäisiä poikkeuksia huomioimatta on esiintyjän puolella ja toivoo, että esiintyjä onnistuu. Ja kun vielä ajattelee, että on esillä antamassa toisille jotain ajateltavaa ja ehkä uusia oivalluksia ja kokemuksia, tilanne varmasti tuntuu helpottavammalta. Kun uskoo asiaansa, onnistuu. Itseään vähättelemällä ei pääse pitkälle eikä sellaisen tyypin esitys edes jaksa innostaa. Taannoin eräässä työtilaisuudessa eräs esiintyjät esitellyt henkilö vähätteli omaa kiinnostavuuttaan ja sitä, ovatko omat sanat nyt painavaa ja fiksua tekstiä. Pakko sanoa, että se vei heti mielenkiinnon tästä tyypistä ja minua jopa alkoi snadisti ärsyttää se, miksi hän toimi niin. Miksi tyyppi ei vain reippaasti voinut sanoa sanottavaansa ja sitten antaa stagen haltuun tilaisuuden tähdille.

Eilen tuli esiin myös rooliasia. Pohdimme sitä, onko lavalla parempi olla omana itsenään vai johonkin rooliin piiloutuneena. En ole itse asiaa juurikaan edes ajatellut, olen esillä sitten jumppamaikkana, toimittajana, valmentajana tai kirjailijana. Koen, että nykyään useimmissa tilanteissa olen esillä omana itsenäni, täysin rooleista riisuttuna, sinä tyyppinä, joka koen pohjimmiltani olevani. Kyse ei kuitenkaan ole enää pitkään aikaan ollut itseni kohdalla siitä, mitä muut minusta ajattelevat, sillä en koe sillä olevan enää suurta merkitystä. Se, jos takertuu siihen, mitä muut itsestä miettivät ja onko joku eri mieltä (tietenkin on, koska kaikilla on asioista omat mielikuvansa!!), kertoo egosta ja egon epävarmuudesta. Joka tapauksessa erittäin virkistävää oli se, että kerrankin olin tekemisissä ihmisten kanssa, joilla ei ollut minusta mitään ennakko-odotuksia, kukaan ei tuntenut minua, kenelläkään ei ollut minusta aikaisempaa mielipidettä. Se oli äärettömän hieno kokemus ja sai minut taas miettimään sitä, miten meidän tarinamme ja roolimme ylipäänsä ovat meille itsellemme monesti turhia taakkoja ja usein ne muodostuvat siitä, miten me luulemme ja kuvittelemme muiden meidät näkevän.

Oli miten oli, jännitystä ei missään nimessä tarvitse yrittää tukahduttaa, eikä se onnistuisikaan, mutta toki on olemassa keinoja, joilla sitä voi tavallaan hallita. Ehkä asian hyväksyminen on jo puoli voittoa, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, jos jännitän, sitten jännitän. Jos se jota kuta häiritsee, niin sitten häiritsee. Yksi mielipide minusta on vain yhden ihmisen mielipide.

Vielä eilisestä esiintymisestä muiden edessä. Se meni ihan ookoo ja saamani palaute oli pääosin myönteistä. Joku ei ollut jännitystä nähnyt lainkaan ja joku oli taas huomannut sen esimerkiksi hieman levottomasta liikehdinnästäni. Huomasin itsekin, että kun aloin miettiä sitä, miten seison, meni homma vähän jalalta toiselle painon siirtelyksi. Ennen kaikkea olisi ollut tärkeä ajatella sitä, että selkä suoraks ja muusta viis. Kuitenkin esillä olosta jäi jälleen hyvä fiilis, se on sitä, mistä sitten kuitenkin nautin, vaikka sitä myös paikoin pelkään ja murehdinkin. Kuten eilenkin kerroin, olen jo vuosia altistanut itseäni säännöllisesti tilanteisiin, joissa joudun olemaan esillä tai ehkä pikemminkin saan olla esillä. Siedätyshoito on toiminut omalla kohdallani todella hyvin ja uskon, että nyt jälleen kun pääsen kertomaan myös kirjasta ihmisille enemmän, nekin tilanteet alkavat helpottua.

Eli tahdon sanoa, että mennään kaikki rohkeasti kohti niitä omia pelkoja, olivat ne sitten mitä tahansa. Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi tai olisi täysin peloton, vaan rohkeus on sitä, että uskaltaa tehdä siitä pelosta huolimatta.

Seuraavan kerran minut voi nähdä lavalla Helsingin Kirjamessuilla torstaina 24.10. klo 14, jolloin pääsen haastattelemaan kahta kirjassa esiintyvää tähtöstä. Be there!

Näin. (Kuva: Pinterest)