Irtipäästämisestä

On olemassa yksi paikka, jossa voimme olla onnellisia, ja se on tässä ja nyt. 

Ystäväni kysäisi, että mitkä ovat olleet omat keinoni menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksista irtipäästämiseksi ja se kysymys jotenkin kolahti. Samalla hetkellä nimittäin tiedostin, että hei, niinhän se on, yhä vähemmän jos tuskin ollenkaan enää roikun vanhassa. Nykyään elän pitkälti tätä päivää. Toki joskus tulee hilpaistua sinne tulevaisuuteen, erityisesti jos on jotain erityisen mukavaa tekemistä tai kokemista tiedossa. Pääasiallisesti olen kuitenkin tässä ja nyt ja elän ja hengitän niillä eväin, jotka minulla tällä hetkellä ovat hallussani. Ja entäs ne menneet haasteet. Pystyn näkemään haastavatkin tilanteet ja elämänjaksot nykyään niin eri tavoin. Tässä elämässä ne haastavat tapahtumat, tilanteet ja ihmiset merkitsevät itselleni suuria opettajia, jotka ovat antaneet minulle paljon. Enpä todellakaan olisi vuosia sitten uskonut, että tulen kaikkea vielä kiittämään hiljaa mielessäni ja monia kertoja.

Tuo irtipäästäminen on sanana helppo, mutta käytännössä ainakin itselleni se on ollut paljon vaikeampi todella toteuttaa. Kun erilaiset oppaat ja lehtijutut kehottivat päästämään irti, niin aina vain mietin, että kyllä kyllä, mutta hemmetti sentään, kertokaa, miten se tapahtuu!! Edes se, että vaikka itse tietää, että oman hyvinvoinnin vuoksi kannattavinta nimenomaan on päästää irti ja lakata jauhamasta vanhoja, niin mieli se ei olekaan välttämättä asiasta samaa mieltä. Mieli niin mielellään pyörittää vanhoja keloja päissämme. Mieli vertailee, syyttelee, katkeroituu, väittää vastaan ja takertuu liimapaperin lailla erityisesti jos kokemamme asiat ovat olleet jotain sellaista, joiden käsittelyyn meillä ei tapahtumahetkellä ole ollut työkaluja. Ja lopulta niinhän se menee, että usein vasta isot elämänkriisit ajavat ihmistä edes pohtimaan sitä, kuka on ja mikä elämän merkitys on ja itsetuntemuksen kehittyessä niitä työkalujakin alkaa löytyä. Toki on varmasti muitakin väyliä alkaa tutkia sitä todellista itseään, mutta itsellenikin kävi hyvin klassisesti, sanoisin.

Itse liitän tuohon irtipäästämiseen monia erilaisia sanoja: anteeksiannon, hyväksymisen, luottamuksen, jatkuvan analysoinnin lopettamisen, mielikuvista luopumisen, kiitollisuuden ja ilon kautta elämisen, tietoisemman elämän. Nykyään esimerkiksi kun vain lopulta hyväksyn jonkun kinkkisen tilanteen ja lakkaan järjellä järjestämästä asiaa ja annan asioiden vain olla, kas vain, muutosta parempaan alkaa tapahtua samantien. Pakolla ei asioita saa sujumaan eikä pakolla voi myöskään päästää irti. Ei edes päättämällä. Kun itse höllentää otetta ja antaa asian olla, alkavat hommat järjestyä. Kun lakkaa vihaamasta ja luopuu katkeroitumisesta, pääsee eteenpäin. Anteeksiannolla on tässä kohtaa ollutkin iso rooli, eikä se ole ollut mikään kertalaakin homma, vaan omalla kohdallani pidemmän kypsyttelyn vaatinut elämänjakso. Monesti kuitenkin eniten kärsimystä aiheuttaa se, että itse pistää hanttiin ihan olan takaa, ei välttämättä se asia itsessään.

Aika pitkälle me ihmiset itse luomme hyvinvointiamme kuin myös pahoinvointiamme. Omat teot ja sanat voivat vaikuttaa paitsi ihmisiin ympärillämme, myös fyysiseen itseemme. Miten vanhat traumat, huonot muistot ja ikävät tapahtumat, turhat riidat, pirskahteleva viha, kiukku, katkeruus, kateus ja ennen kaikkea anteeksiantamattomuus voivat jäädä jumiin kehoihimme ja mitä kaikkea ne voivat sitten aiheuttaakaan. Itse toivoisin ainakin mieluiten käyttäväni omaa energiaani ja omia ajatuksiani ja tunteitani itseni vahvistamiseen, rakkauden ja terveyden luomiseen, mutta piru vie, vieläkin on päiviä, kun hommat vain takkuavat ja tyypit ärsyttävät. Irtipäästäminen vie kuitenkin oikeaan suuntaan. Kannattaa ehkä muistaa myös se, miten paljon huonoilla jutuilla voi olla vaikutusta niin fyysiseen kuin henkiseenkin itseemme. Ihminen voi paljon paremmin, kun hän iloitsee ja on tasapainossa!

Tietoisuuden kasvaminen tai enemmän tiedostaminen on lopulta aika huikeaa ja uskon sillä olevan myös tekemistä sen irtipäästämisen kanssa. On niin paljon, mitä emme järjellä voi ymmärtää tai silmillä nähdä. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös itseäni aikaisemmin ja kaikkia heitä, jotka tälläkin hetkellä porskuttavat eteenpäin joko tyytyväisinä tai tyytymättöminä, mutta sen kummempia kelailematta, havahtumatta, oivaltamaltta. Tavallaan elämä on helpompaa niin. Kun näistä asioista innostuu, se merkitsee myös sitä, että on pakko ottaa enemmän vastuuta itsestä, omasta terveydestä, kehosta, asenteista ja ajatuksistakin. Ei voi enää vain tehdä mitä sattuu ja sysätä asioita muiden vastuulle tai vain projisoida tunteitaan toisiin ihmisiin. On pakko alkaa funtsia syy ja seuraus -suhteita. Että tuleeko tästä teostani hyvä mieli ja onko tällä valinnalla hyviä seurauksia. Sillä tapaa. Ja tähän vielä huomio: niin pitkällä en ole, ettenkö aiheuttaisi muille välillä pahaa mieltä, mutta pääasiassa paino on paljon plussan puolella.

Caroline Myssin kirjasta Hengen anatomia (Karisto 2011) poimin seuraavan lainin: Kun Karen muistelee sitä, millainen hän oli ennen kuin valot syttyivät, hän ihmettelee, kuinka selvisi edes yhdestä päivästä ajattelematta niitä asioita, jotka antavat elämälle merkityksen.

Daa. Tuo olisi voinut tulla kuin omasta suustani! Jännää tässä on se, kuten kirjassakin sanotaan, että sitä ei edes tiedosta sitä, ettei tiedosta. Sitä ajattelee vain elämän perusasioita: ruokaa, vaatteita ja rahaa. Koskaan ei tule mieleen ihmetellä, miksi tuli luoduksi. Ja sitten kun sitä kerran kysyy, ei voi olla kysymättä sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja aina se johtaa uuteen totuuteen. 

Iloista alkanutta viikkoa!

Pysähtyminen on ollut yksi elämäni järkevimpiä asioita. Tässä pysähtymismallia viime kesältä.