Alkuvuoden elämäntapamuutos..

..ei jäänyt pelkäksi päätökseksi, vaan paljon on tapahtunut.

Tammikuussa kerroin tekeväni elämäntapamuutoksen. Tarkoitukseni oli lisätä liikuntaa ja katsoa, mitä suuhuni laitan, koska olin kyllästynyt ikuisiin raskauskiloihin, jotka olivat jojotelleet ees taas. Lapsen ollessa vuoden ikäinen painoin tosin jopa vähemmän kuin nyt, mutta olin ylikunnossa ja riutunut, koska en saanut nukkua, tein liikaa töitä ja vedin liian kovia treenejä. Kun jouduin ylikunnon aiheuttamien sydänoireiden, yöllisen hikoilun, kokonaisvaltaisen pahan olon takia olemaan liki pari kuukautta liikkumatta, aloin syödä väsymykseen ja huonoihin fiiliksiin ja lopulta vaaka oli pysähtynyt taas 75 kilon paremmalle puoliskolle, kiitos rekkamieskokoisten ruoka-annosten ja jatkuvan herkuttelun, huonon nukkumisen, laiskuuden ja onhan noita syitä.

Ensimmäinen päätökseni, liikunnan lisääminen, alkoi kuitenkin tämän vuoden kevään mittaan toteutua hienosti ja toinenkin suurinpiirtein, toki ylilyöntejä tuli syömisissä (ja juomisissa) erityisesti kesäaikaan. Kun toukokuussa aloin tosissani juosta, paino lähti vinhaan laskuun. Valitettavasti juoksut katkesivat elokuussa polvivaivan takia ja ovat yhä jäähyllä, suunnitelmia niiden suhteen kyllä on, toivoa en ole menettänyt. Erityisesti nyt loppuvuotta kohti olen kuitenkin liikkunut paljon, mutta en ole sen koommin miettinyt painoani tai kehoani ylipäänsä. No eilen sitten katselin itseäni peilistä jumppavermeissä, kun olin kollegani Petran mainiolla sisäpyöräilytunnilla. Ilahduin, kun huomasin, että toden totta, lihasta on tullut alkuvuoteen verrattuna ja läskiäkin on lähtenyt, vararenkaani keskivartalolla vetelee selkeästi viimeisiään. Illalla oli pakko astahtaa vaa’alle tsekkaamaan, mitä se kertoo ja sehän kertoi iloisia uutisia: tammikuusta painoa on pienoisesta lihaskehityksestä huolimatta lähtenyt 8 kilon verran. Ilmankos olen saanut ostella uusia, pienempiä farkkuja. Kahdeksan kilon painonpudotus on pieni askel ihmiskunnalle, mutta iso askel minulle, erityisesti, kun asia on tapahtunut hieman kuin vaivihkaa tässä muun arjen ohella, ilman pakottamista tai yrittämistä laihtua.

Iloista tässä asiassa on erityisesti se, että en ole enää aikoihin kelaillut, että minun pitäisi ja olisi pakko painaa joku tietty kilomäärä tai olla jonkinlainen. Myönnetään, joskus aiemmin olin liittänyt ulkonäköni onnellisuuteen, ah, miten pinnallista. Olin ajatellut jotakuinkin tähän tyyliin, että sitten kun painan 10 kiloa vähemmän, minulla on enemmän lihaksia tai mahdun koon xs-vaatteisiin, sitten olen varmasti vihdoin tosi onnellinen. Niin naiivia puppua, naurattaa ihan. Tässä matkan varrella, onneksi jopa jo aiemmin kuin tämän vuoden alusta, olen elävästi oivaltanut sen, että onnellisuus on sisäsyntyistä eikä todellakaan riipu vaatekoosta, puolisosta, pankkitilin saldosta, työstä tai mistään muustakaan ulkoisesta, joka meidän on sitä paitsi mahdollista menettää.

Viimeistään tämän vuoden aikana lakkasin myös mollaamasta itseäni. Kehitin jenkkakahvoihini rakastavan suhteen, sillä tiesin koko ajan, että en tule viettämään niiden kanssa loppuelämääni. Opettelin ja opin nauramaan, kun taapero puristeli mahaani ja totesi, että ihanan pehmeä äiti.  Sillä, että hyväksyin itseni sellaisena kuin olin, pääsin paljon pidemmälle kuin itseäni rankaisemalla, haukkumalla tai miettimällä, että katsoopa peilistä oikea pullukka ällötys. Opin näkemään itsessäni kokonaisvaltaisesti paljon hyvää, enkä enää kiinnittänyt niihin fyysisiin heikkouksiini ja epäkohtiini huomiota. Oivalsin sen, että olenhan niin paljon enemmän kuin paksut pohkeet tai keskivartalolihavuus. Valokuvia katsellessani vielä vuosi sitten tosin mietin, että näytänpä pulskalta entiseen verrattuna. Nyt tänään katsoin tismalleen samaa kuvaa uudelleen, ja mielestäni olen kyseisessä kuvassa ihan viehättävän näköinen nainen.

Meillä kaikilla kun on erilaisia elämäntilanteita ja -jaksoja ja silloin ne voivat näkyä kehossakin. Hyväksyin itsessäni sen, että tällä kertaa nyt raskauskilot eivät poistuneet samaa tahtia kuin silloin, kun olin kakskymppinen äiti ja hyvä etten pukenut entisiä farkkujani jalkaan jo synnytyslaitoksella. Toki olisin varmasti päässyt lähtöpainooni tiukalla itsekurilla, mutta olisiko se ollut pysyvää tai sen arvoista, tuskin. Joka tapauksessa oman itsen dissaaminen oli sitten selluliittia, liikakiloja tai mitä tahansa on kuitenkin ikävintä, mitä itsellemme voimme tehdä. Se, että osaa rakastaa muita, on välillä haastavaa, mutta sanoisin sen, että se, että oppii rakastamaan itseään vikoineen ja hyvine puolineen on kaikista haastavinta. Kuitenkin se itsensä diggailu on juuri sitä, mitä vaaditaan, jotta universaalia rakkautta voi löytyä myös kanssaihmisiämme kohtaan.

Alkuvuodesta kun olin valmis muutokseen, myös kirjoitin, että meidän tulisi oppia katsomaan itseämme armollisesti ja sanoa lempeästi itsellemme, että sinä olet hyvä ja kelpaat minulle tällaisena. Mutta jos kuitenkin tahdot muuttaa itseäsi, tee se rakkaudella ja ilon kautta. Älä vihaa, syytä tai inhoa, sillä negatiivisuus ei ikinä voi johtaa myönteiseen lopputulokseen. Mitä enemmän itseä mollaa, sitä rankemmin omaa itsetuntoa painaa alas. Itselleen on syytä olla yhtä hyvä, ihana ja rakastavainen kuin muillekin maailman ihmisille.

En ehkä tämän vuoden aikana ole muistanut kehua itseäni joka päivä (kuten myös tuolloin neuvoin) enkä aina ole sellaista kokenut edes mahdolliseksi (ihminen mokaa, se on inhimillistä), mutta opin arvostamaan hyviä puoliani ja keskittymään pääasiassa niihin. Kun vahvistaa vahvuuksia, huonot puolet hiipuvat. Kun keskittyy hyvään itsessään ja oppii viihtymään nahoissaan, alkaa pian huomata enemmän myönteisiä asioita ihan joka puolella. Näin itsekin toimin: luotsasin itseäni kokonaisvaltaisesti kohti hyvää oloa ja samalla myös paino, joka lopulta oli minulle toisarvoinen seikka, ei pakkomielle, pienentyi kuin salaa. Toki tähän vaadittiin kymmeniä juoksukilometrejä, satoja hauiskääntöjä, hikeä, hengästymistä ja kyyneliäkin (sekä onnen että tuskan), mutta lopulta koen saavuttaneeni tämän tilan kohtuullisen helposti.

Uskon, että tie tähän on ollut pääosin hyvä suhtautuminen itseeni. Olen varma, että hyvä suhtautuminen itseen avaa meille kaikille monenlaisia polkuja ja vie kohti toinen toistaan upeampia tavoitteita. Ja kun me rakastamme itseämme, sen ihanan tunteen nostattama hyvä energia välittyy myös ympäristöömme ja samalla muutamme maailmaa. Muutamme maailmaa olemalla omia, ihania itsejämme.  

Minun matkani on vielä puolitiessä, mutta aion jatkaa samaan malliin. Toivottavasti polveni armahtaa minua ja pääsen vielä sinne lenkkipolullekin. Sillä välin te kaikki muut juoksemisesta innostuneet. Tsekatkaa tämä! How cool is dat?! Huikea Adidas Heimo, jota itsekin tiuhaan viime vuonna seurasin, kerää uutta tiimiä.

Tunnen aika ihania ihmisiä. Kun kesällä päivitin Facebookiini innostuneen statuksen, että minulla on vihdoin vyötärö, sai se jotain 120 tykkäystä! Hih!