Keho unohtaa..
.. kivun nopeastikin, mutta miksihän mieli ei toimi samoin? Mietinpä tässä tosiaan sitä, miten keho toipuu erilaisista koettelemuksista toisinaan kohtuullisen pikaisestikin, mutta mieli se junnaa ties kuinka vanhoissa loukkauksissa, tragedioissa ja epäoikeudenmukaisuuksissa parhaimmillaan vuosia, toisissa tapauksissa jopa vuosikymmeniä tai hamaan hautaan asti.
Ensin siitä fyysisestä kivusta: viime vuoden loppupuolella aloitin tatuointiprojektin, jossa liki 20 vuotta vanha, alunperin huonosti tehty tatuointi peitetään uudella kuvalla. Tatuoinnin ääriviivat tehtiin melko vaivatta ja kuva on saanut jo kerran väriä. Toistaiseksi minulla on niin paljon ohjauksia ja myös kerrospukeutuminen ja pakkanen tuntuvat omasta mielestäni hankalalta uunituoreen jalkakuvan kanssa, joten jatkamme värityspuuhia vasta keväämmällä. Pari viikkoa kesti jalan parantumisessa ja pari päivää värittämisestä jalka oli todella kipeä erityisesti aina kävelemään lähtiessä. Jouduin jopa taipumaan ottamaan pari särkylääkettä, koska välillä kipu sai minut melkein oksentamaan ensimmäisillä askelilla. Ilmeisesti tämä tuska johtui siitä, että kun haava alkoi parantua ja rupea muodostua, aluksi askeleita ottaessa vaikka yön yli paikalla makoiltuaan jo muodostunut rupi repeili, ja voin kertoa, että ah sitä tuskaa, se oli jotain aivan kammottavaa. Se sai minut miettimään jopa sitä, että on se jännä, kuinka ihminen haluaa tehdä tieten tahtoen itselleen jotain näin pahaa. Mutta kas, reilu kaksi viikkoa myöhemmin kipu on jo historiaa, täysin unohtunut tunne ja jalka on ihan kunnossa. Muistikuvia kivusta ei ole. On se jännä, miten nopeasti keho voi unohtaa erilaiset vammat, vaivat ja krempat. Itse olen tosin selvinnyt kohtalaisen vähillä loukkaantumisilla ja tilanteilla, jotka todella tuntuvat kropassa, joten voin vain puhua omasta kokemuksestani. Olen murtanut kämmenen, ranteen, jalkapöydän ja synnyttänyt kolmasti, siinä lienee elämäni kivuliaimmat tapahtumat.
Mutta entä se mielen kipu sitten? Muutama viikko sitten lueskelin Caroline Myssin kirjan Toipumisen taito (Karisto 2011). Siinä puhuttiin haavakielestä, jossa ihminen määrittelee itsensä vanhojen henkistenkin haavojen kautta, kuluttaa niihin energiaa ja avaa itsensä sitä kautta jopa sairauden mahdollisuudelle. (Toki sairaudet voivat johtua mistä tahansa aina geeneistä jollekin altistumiseen). Myss siis tarkoittaa ihmisiä, jotka ovat jääneet jumiin vanhoihin vaikka sitten vakaviinkin tragedioihin, tapahtumiin, elämänkriiseihin, toisten ihmisten sanomisiin, sairauksiin tai vaikka sitten omiin epäonnistumisiin. Toki nämä ovat isoja juttuja, mutta jos itsensä määrittelee aina vain kaiken tuollaisen negatiivisen historian ympärille, tuskin ikinä pääsee eteenpäin ja kohti uutta alkua.
Itsekin tunnistin joitain omia vanhoja käytösmallejani kirjaa lukiessa. Olen varmasti sortunut sanomaan jollekulle toiselle ihmiselle, että sinä et ymmärrä minua, koska et voi ikinä ymmärtää sitä, mitä minä olen kokenut. Minäminäminä. Ja kas, sitten sitä on oikeuttanut itse itsensä käyttäytymään tietyllä tapaa, useimmiten kai huonosti. Jälkikäteen on ollut helppoa nähdä myös se, että vaikeuksien hetkellä sitä ei aina heti ole edes halunnut tai osannut haluta parantua, eheytyä tai voimaantua (ah, siinäpä kaksi varsinaista lempisanaani, heh), vaan sitä on halunnut velloa tapahtumissa ehkä siksikin, että todella jopa saisi enemmän toisten ihmisten myötätuntoa ja ainakin jonkun olisi pakko pysähtyä kuuntelemaan. Minulla on myös ollut muutama ystävä, jonka kanssa minua yhdistivät juuri menneet tapahtumat ja niissä vellominen. Onneksi itse pystyin siirtymään asioista eteenpäin jo aika päiviä sitten, mutta varmaan meistä jokainen tuntee jonkun, joka ei edes halua siirtyä haavoistaan eteenpäin, vaan on määritellyt oman identiteettinsä tapahtumien kautta eikä enää itseään edes muulla tapaa näe.
Myss kirjoittaakin, että meidän ei ole tarkoitus pysyä haavoittuneina. Meidän pitäisi osata kulkea elämän onnettomuuksien ja haasteiden läpi ja auttaa toinen toisiamme siirtymään tuskallisten vaiheiden läpi. Tässä kohtaa muuten palaan vielä niihin ystäviin. Joidenkin kanssa keskustelu ei edes ollut auttamista, vaan enemmän juuri märehtimistä. Kun toisella oli ongelmia, hän ei ehkä halunnut, että toinenkaan omistaan eroon pääsee. Saattoi olla jotenkin lohdullista, kun joku muukin oli samantyyppisessä tilanteessa, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kuitenkin mikäli pysyttelemme kiinni tiukasti haavojemme voimassa, me estämme omaa muutostamme. Emme huomaa haavoihin sisältyviä suuria lahjoja, eli voimaa voittaa haavat ja opetuksia, jotka meidän on tarkoitus omaksua niiden kautta. Haavat ovat keino, jonka avulla me pääsemme toisten ihmisten sydämiin. Niiden tarkoitus on opettaa meille myötätuntoa ja viisautta.
Itsekin olen antanut tietyille ihmisille paljon anteeksi esimerkiksi sen vuoksi, että toisella on vaikka ollut hankala lapsuus tai jokin muu haastava tai jopa järkyttävä elämäntilanne tai -tapahtuma. Silti uskon, että lopulta ihmisellä on itsellään valta valita, mitä haavoillaan tekee, miten niitä hyväksikäyttää ja mitä niistä haluaa oppia. Vai haluaako käyttäytyä miten sattuu ja aina vedota niihin omiin elämänkokemuksiin, jotka ikään kuin oikeuttavat olemaan miten ja millainen tahansa. Parhaimmillaanhan omat haavat vievät meitä eteenpäin, auttavat paremmin ymmärtämään toinen toistamme, olemaan myötätuntoisempia ja vähintään ystävällisempiä ehkä jopa rakastavampia kanssaihmisiämme kohtaan. Me itse voimme lopulta päättää, milloin on oikea aika irrottautua ja siirtyä eteenpäin, kanavoimaan iloa ja energiaa heille, jotka sitä sillä hetkellä eniten tarvitsevat ja vapautumaan menneestä, jotta pystyisi elämään tässä hetkessä. Näin minä uskon.
Ihanaa lauantaita sinulle!
Anzi
Hyviä pohdintoja sulla taas kerran. Olen itsekin hyvin taipuvainen märehtimään menneitä ja käyttämään niitä kokemuksia tekosyinä omalle käytökselleni. Mutta tiedostan tämän ja pyrin pääsemään siitä eroon ja olen osittain jopa onnistunutkin.
Sen verran olen kuitenkin viisastunut, että enää en suostu kenenkään ilmaiseksi terapeutiksi. Minulla on sellaisista ystävyyssuhteista sen verran huonoja kokemuksia menneisyydestäni, että tiedän ettei siinä kukaan pitemmän päälle voita. Joskus sanon ihan suoraan, etten jaksa kuunnella päärmäärätöntä, itseriittoista vatvomista vaan haluan, että keskustelukumppani esittää joitain mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen. Jos vastapuoli tästä loukkantuu, niin loukkaantukoot.
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos ANZI kommentistasi! Olen samaa mieltä, kenenkään terapeuttina toimiminen ei kanna pidemmän päälle pitkälle yhdenkään osapuolen kannalta. Toki tukeminen on eri asia, mutta tosiaan, jos toinen vain haluaa velloa draamassa, ei se tukeminen siinä auta.