Kaikki on mahdollista..

..niin kauan kun mikään ei ole varmaa. Vaikka vielä jatkankin tavoiteasiaa, on ollut mahtava huomata, miten pienistä sitä ihminen voi tulla onnelliseksi. Eilen ajelin hakemaan keskimmäistä tytärtä kisoista mielettömän kauniin auringonlaskun aikaan. Se hetki oli täydellinen, eikä muuta tarvittu tuon taivaalla säkenöivän kirkkaan valopallon lisäksi.

Sain eräältä ystävälliseltä blogini lukijalta linkin sähköpostiini liittyen tekemääni tavoitekarttaan. Eilen tutustuin tähän tunnin kestävään ilmaiseen englanninkieliseen valmennusvideoon ja sain siitä monen monta oivallusta. Välttämättä videossa ei sanottu  mitään aivan täysin uutta, mutta jotenkin siinä esitettiin asiat niin innostavasti, että olin ihan fiilareissa sen katsomisen jälkeen. Tuli olo, että kas, tavoitteiden saavuttaminen voi olla näinkin selkeää ja yksinkertaista! Ja kuten tyyppi videossakin totesi, että kaikki on mahdollista. Suuri kiitos vielä linkin lähettäjälle!

Valmentaja videossa kehotti ensin tekemään oman unelmakartan ja tekemään visiopankin, eli listan asioista, joita haluaa saavuttaa. Tavoitelistan asiat tuli sitten hinnoitella, koska mitä tarkempia olemme tavoitteissamme, sitä paremmin mieli toimii. Myös omia arvoja listattiin. Tavoitteet kehoitettiin pilkkomaan mahdollisimman pieniin osiin, jotta niistä tulisi helpommin saavutettavia. Mieli ei suostu toimimaan, jos tavoite tuntuu heti alussa liian isolta, silloin mitään ei tapahdu. Valmentaja myös sanoi, että oli itse saanut neuvon viittä projektia vetäessään, että droppaa neljä ja keskity vain yhteen. Fokusointi nousikin yhdeksi isoksi teemaksi. Videolla todettiin myös jotenkin näin, että jos meillä on 10 projektia, joista kaikki vievät sata tuntia aikaa, on parempi keskittyä tekemään vain yhtä projektia 10 tuntia päivässä 10 päivän ajan, niin sata tuntia on täynnä tuossa 10 päivässä! Sen sijaan jos tekee kaikkia 10 projektia hetken silloin, toisen tällöin, niin mikään noista projekteista ei valmistu ja homma venyy venymistään, motivaatio saattaa alkaa hiipua eikä toivottuja tuloksia synny.

Ihan huikea videon neuvoista oli The Wake Up Test, lämpimästi suosittelen tekemään. Valmentaja kehotti pohtimaan asioita sen kautta, että kun aamulla avaamme silmämme, niin olemmeko todella innostuneita tavoitteistamme? Tavoitteen tulee nimittäin olla sellainen, että suorastaan singahdamme herättyämme sängystä ylös, koska olemme niin innoissamme tavoitteesta. Jos tavoite ei innosta, se lienee itselle väärä ja tuskin tulee onnistumaan. Tämä herätti itseni toteamaan, että olen oikeilla jäljillä. Innostumista tarvitaan, sillä ilman sitä eivät asiat etene tai ne eivät etene ainakaan kovin reippaasta tahdissa. Jokainen tietää sen fiiliksen, kun pitäisi tehdä jotain, mikä ei jotenkin oikein nappaa. Silloin deadline on todennäköisesti tehokkain muusa ja ennen asian saattamista loppuun tulee järjesteltyä niin sukkalaatikko kuin kirjatkin värin mukaiseen järjestykseen kirjahyllyyn. No sitten aloin miettiä, että miksi me tavallaan teemme ja välillä jopa tavoittelemme itsellemme epäsopivia ja vääriä asioita? Ehkä siksi, että luulemme, että niitä kuuluu tehdä (muutkin tekevät), haluamme tehdä niitä siksi, että muiden mielestä ne ovat siistejä (eivät siis ehkä itsemme mielestä), joku muu sanoo, että niin kuuluu tehdä (vanhemmat ovat opettajia, lapsestakin tulee, mutta onko se oma tahto ja toive) tai yksinkertaisesti emme tiedä, mitä me haluamme tehdä. Vaihtoehtojahan riittää. Usein tuollainen aarre-, tavoite- tai unelmakartta todella kannattaakin tehdä, jotta omat toiveet alkavat selkeytyä. Ja jos ei osaa liimata kartongille asioita, voi liimata tunnelmia. Tunnetilojen kautta voi alkaa miettiä, että mikä tekeminen, oleminen, saavuttaminen tuo itselle kyseistä tunnetta, kuten vaikkapa iloa.

Itse myös ajattelen, että on tärkeää, että tekemiselläni on merkitystä. Näitä oman työn merkityksiä onkin hyvä välillä nostaa esiin, koska oman työn merkityksen kirkastaminen itselle usein motivoi. Esimerkiksi minä ohjaan jumppaa, koska haluan saada ihmiset liikkumaan ja kannustaa heitä sillä polulla ja minusta on hauska liikkua yhdessä ihmisten kanssa. Kirjoitan lehtijuttuja, koska rakastan kirjoittamista, mutta haluan myös antaa ihmisille tietoa ja ennen kaikkea vertaistukea, että hei, muitakin löytyy, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Kirjoitan blogia, koska teiltä saamistani palautteista tiedän, että nämäkin rivit välillä herättävät oivalluksia ja antavat joskus suoranaista voimaakin jaksaa. Toki paikoin haluan vain ihan yksinkertaisesti viihdyttää. Myös valmentajan roolissa tärkeimmäksi minulle nousee asiakkaan auttaminen, ei niin, että minä sanon, että tee näin, vaan ihmisen herättäminen löytämään asiat ja oivallukset itsestään. Valmentajahan on ikään kuin vain välikappale.

Kyllä sen huomaa, kun asioita tekee sydämestään ja siksi, että oikeasti  haluaa eikä motivaatio tule itsen ulkopuolelta tai ole kokonaan hukassa. Silloin myös lopputulos on paljon parempi kuin silloin, kun homma on syntynyt pakosta tai stressistä. Ja vaikka tavoitteen kohteena olisi pitkäaikainen unelma, voi senkin tekeminen silti muuttua pakkopullaksi, jos yrittää liikaa eikä kuuntele itseä. Sitäkin on kokeiltu! Myöskään pelon kautta toimiminen ei johda mihinkään. Itse olen ihmetellyt, miksi minun on niin vaikea saada itseäni lenkille tai juoksemaan erityisesti pitkiä lenkkejä, vaikka puolimaraton kolkuttelee ovella ihan juuri. Perjantaina sitten oivalsin, että pelkohan se siellä estää laittamasta jalkaa toisen eteen. Monesti lenkillä alan heti miettiä polveani, että alkaakohan se oireilla, mitenhän se nyt reagoi tähän, tuleekohan se sama vaiva takaisin, vaikka minun pitäisi paljon mieluummin ajatella samaa kehon osaani rakkaudella ja kehua sitä mielessäni. Oletpa hieno polvi ja kiitos, että jaksat juosta kanssani -tyyppisesti! Taidankin mennä tänään juoksemaan, enkä vasta huomenna. Koska aina kannattaa omaa tavoitettaan ajatellessa miettiä, onko jotain, jonka voin tehdä JUURI NYT!

Innostavaa sunnuntaita!

Kyllä! (Kuva: Pinterest)