Ihmissuhteista

Jokaisella on varmasti ollut elämässään ihmisiä, joiden kanssa vain yksinkertaisesti ei tahdo tulla toimeen. Tyypit tuntuvat vetelevän sellaisista naruista, että he osuvat meitä aina kipeimpään kohtaan. Joskus nämä kohtaamiset ovat ihan satunnaisia ja yksittäisiä, joskus elämässä on pidempään tällainen henkilö. Joskus henkilö vieläpä tulee kummittelemaan menneisyydestä käsin. Mitä enemmän annamme heille huomiota ja ajatuksia, sitä enemmän he jollain tapaa elämässämme ilmentyvät. Ja mitä enemmän kelailemme asiaa negatiivisen kautta, sitä voimakkaammin he meihin vaikuttavat. Ja jessus, jos nostamme barrikadit pystyyn ja alamme puolustautua. Ei toimi.

Aiemmin tällä viikolla kirjoitin HeSetan Helsinki Pride -blogin vieraskynään tatuoinneista, hyväksymisestä ja vähän työelämästäkin. Jutussa kirjoitin näin:

Arvostelu tosin myös kasvattaa ihmistä, joten seuraa siitä jotain hyvääkin. Ennen saatoin hyökkäävästi vastata toisen itseäni koskevaan mielipiteeseen ja ikävään kommentointiin. Jossain vaiheessa ymmärsin sen, että on ihan turha lähteä väittelemään asiasta, jonka kumpikin näkee täysin omasta näkökulmastaan. Huomasin lopulta helpoimmaksi, mutta joskus samalla vaativimmaksi keinoksi suojautua negatiivisilta kommenteilta tavan, että antaa toiselle luvan olla sitä mieltä kuin hän on. Sallii hänen mielipiteensä ja hyväksyy hänet silti sellaisena kuin hän on. Voi myös sanoa ääneen, että se on ihan okei, että sinä olet tuota mieltä, haluatko kertoa lisää, kuuntelen kyllä. Tämä lähestymistapa on vaatinut itseltäni rutkasti itsetutkiskelua ja omien tunteiden ja käytösmallien huomioimista, mutta olen kokenut sen olevan oman mielenrauhani ja hyvän mieleni arvoista. Usein toisen kommentointi on loppunut siihen. Ei ole helppoa antaa toiselle vapautta olla itsestä negatiivista mieltä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Jokainen tulkitsee myös tatuoinnit omalla tavallaan, toisille ne ovat vahvempi viesti jostain kuin toisille. Kuitenkaan mikään ulkoinen asia ei kerro ihmisestä koko totuutta, jos nyt totuutta ollenkaan.

Jäin sitten pohtimaan, että tuo lähestymistapa, jota jo tatuointeihin liittyen pystyn useimmiten noudattamaan, niin, hitsi vie, sehän toiminee ihan missä tahansa muussakin asiassa. Oli sitten toinen omasta poikkeavan erilaisen mielipiteen tai jopa arvostelun esittäjä sitten työkaveri, sukulainen, puoliso, naapuri, ystävä, kuka tahansa. Tietenkään kenenkään jatkuvaksi lattiamatoksi ei tarvitse eikä tule suostua, mutta tarkoitan nyt tässä yksittäisiä eroavia mielipiteitä ja toisen sanoja, jotka eivät ehkä ole niin harkittuja. Sen sijaan, että alkaisi väittää vastaan, puolustautuisi kiivaasti, loukkaantuisi verisesti ja alkaisi tuoda omaa mielipidettä asiasta voimakkaasti esille, sitä voi todellakin vain sanoa, että selvä, se on ok, että sinä olet tuota mieltä, kerro lisää. Erittäin toimivaksi olen havainnut myös tuon hyväksymisasian. Erityisesti silloin, jos tapaan ihmisen, jonka kanssa kemiat jostain syystä eivät synkkaa, vaan tyyppi selkeästi nostattaa itsessäni esiin jotain sellaista, vaikka ehkä sitten omasta itsestäni kumpuavaa, ja minua alkaa ärsyttää. Kun totean hiljaa mielessäni monta kertaa, että hyväksyn sinut sellaisena kuin olet, se helpottaa oloani liki aina. Oma suu tulee pidettyä supussa eikä sitä joudu niin helposti väittelyyn, johon todellakin tarvitaan kaksi!

Myös tätä Pride-postaukseen kirjoittamaani asiaa pyrin noudattamaan, mutta ihan aina en siinä onnistu, sammakoita pääsee meikäläisenkin suusta: Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseensä, mutta itse pyrin miettimään, onko oman mielipiteen julkituonti aina järkevää ja lisääkö se onnellisuutta maailmassa. Moni muukin voisi miettiä, aiheuttaako oman mielipiteen ääneen lausuminen kenties huonon energian dominoefektin, joka siirtyy ihmiseltä toiselle muodossa tai toisessa. Kaikista ei tarvitse pitää, riittää, että rakastaa, sanotaan logoterapiassa. Ja joskus on ihan hyvä pitää yksinkertaisesti suu kiinni.

Ajatelkaa, miten vaivatonta arki olisi, jos ympärillä ei olisi niitä kuluttavia ihmissuhteita, joissa aina joutuu väittelemään, hehee. Kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu kulkemaan kanssamme koko elämän matkaa, mutta hyväksyn sen ja onneksi olen myös ymmärtänyt peiliin katsomisen voiman. Ja anteeksipyynnön valtavan merkityksen. Ja anteeksiannon valtavan vaikutuksen. Kun vähän peruuttaa omissa mielipiteissään, antaa toiselle siimaa, ei anna oman egon enää hyppiä sielun tai sydämen varpaille ja todella miettii, onko myös itse tehnyt jossain ihmissuhteessa parhaansa, vai voisiko jossain asioissa toimia toisin, voi alkaa tapahtua ihmeitä.

Ja lopulta. Kaikkien ei tarvitse pitää meistä, tuskin mekään pidämme ihan kaikista. Se on ihan ok, mutta toisen kanssa saa pyrkiä tulemaan toimeen tai sitten ehkä vain vetäytyminen paikalta on toisinaan parasta. Sekään ei ole merkki heikkoudesta, vaan vahvuudesta ja kyvystä antaa toisen olla sellainen kuin on, kaikkine niine omine ainutlaatuisine piirteineen.

Iloista kesäkuun ekaa! Nyt on kesä!

Luontoa kotona! Rakastan kukkia, on mahtavaa, että kotona on elämää.