Jäkäjäkäjäkä…

…Minäkö se todella olen?

Viime viikon kevyt stressi ja jännitys taisivat hieman jäädä päälle, sillä viime yönä makasin hereillä noin kello kahdesta viiteen. En tiedä, miksi heräsin kesken unien, mutta kun uni ei tullutkaan uudestaan, päätin vain maata silmät kiinni ja levätä edes sillä tapaa. Onnistuin kuitenkin pysymään täysin rauhallisena, enkä päästänyt itseäni jo etukäteen lietsomaan paniikkia ja katastrofikelailemaan huonosti nukuttua yötä murehtien ja seuraavan päivän jaksamista ihmetellen. Ihmeen hyvin pääsin sitä paitsi aamulla sängystä ylös ja samalla siinä sitten muistelin vuosien takaista minääni, joka oli väsyneenä kiukkuinen kuin ampiainen. Hui. Näin se ihminen oppii uusia tapoja olla ja toimia, olen monessa mielessä siitä oivallinen esimerkki. En ole enää aikoihin antanut väsymyksen oikeuttaa itseäni kiukuttelemaan. Väsymys ei kiukulla parane, vaan tilanne kohenee hyväksymällä oma olotila ja toimimalla sen mukaan, niin pitkälle kuin mahdollista.

Viime viikolla havahduin myös siihen, että aamutoimet kuopuksen kanssa olivat alkaneet kuulostaa aika tylsiltä. Lapsi on hidas nukahtamaan, riippumatta siitä, mihin aikaan häntä alkaa laittaa nukkumaan. Rutiinit meillä ovat joka ilta samanlaiset, ja kirjakin luetaan. Silti nukahtamisessa kestää usein tunnin verran, jonka istun hänen sänkynsä laidalla. Tämän vielä kestää, kun ei tarvitse hypätä sängystä ylös kymmentä kertaa, mitä meidän ensimmäiset kaksi vuotta olivat yöaikaan. Mutta hidas nukahtaminen näkyy sitten siinä, että aamuisin herättelyssä kestää tovi. Kun vielä työmatkani kotoa päiväkodin kautta kestää lähes 1,5 tuntia, niin yhtäkkiä huomasin, miten olin alkanut sortua hoputtamiseen, vaikka kokemuksesta tiedän, ettei se auta mitään. Kun sitten oikein pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin kuulostin aika karmealta: Tulepa nyt tänne. Teepä nyt niin. Puepa nyt päälle, pue. Älä tee noin, älä. Syö reippaasti, syö. Tee sitä, tätä ja tuota. Nyt mennään. Nyt pitää kiirehtiä, että ehditään bussiin. Nyt pitää kävellä reippaasti, metro tulee. Ei saa hidastella. Pitää kävellä reippaasti, nyt ei voi jäädä katsomaan lintuja tai kauhistelemaan maassa olevaa koirankakkaa tai poimimaan pakkasen harmauttamia lehtiä asvaltilta.

Ai miten niin ei voi?

Ei siis ihme, että lapsi esimerkiksi perjantaina oli kuin veltto spagetti ja hidasteli joka askeleella. Asian äärelle pysähtyessäni tulin siihen tulokseen, että tekisin itse aivan samoin, jos joutuisin kuuntelemaan itseäni ja kaakatustani joka aamu. No tänäänpä aamulla sitten päätin, että oli miten oli, en hoputa, en kiirehdi, en käske, pyydän kärsivällisesti ja teen kaikkeni, jotta en sorru tuolle samalle viime viikolla kukkaan puhjenneelle linjalleni.

Ja kuinka ollakaan, kaikki sujui vallan jouhevasti. Paljon jouhevammin kuin mitä tuolla perjantaisella ja ylipäänsä viime viikkojen soundilla sujui. Kyllähän aikuistakin alkaa ärsyttää, jos joku on koko ajan sanelemassa, mitä pitää tehdä, niin miksei lasta sitten.

Jälleen kerran tulin siihen tulokseen, että pakottamalla ei aikaan saa yhtään mitään, oli kyse sitten aikuisista tai lapsista. Kaikkia tyydyttävään lopputulokseen päästään usein sillä tapaa, että höllennetään otetta. Annetaan sen tapahtua, mikä tapahtumassa on. Ei pakoteta, kiirehditä, hosuta tai hössötetä. Ei yritetä muuttaa toista ja hänen tapojaan toimia, vaan muutetaan itseä ja omia toimintatapoja. Toimii!

Huomasin, että olin itse unohtanut tuon ennen niin tiuhaan vaalimani näin on nyt -lauseen.

Näin on nyt ja sitten taas jotain muuta.

Mahtavaa alkanutta viikkoa sinulle!

P.s. Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen -kirjaa (Readme.fi) on nyt alettu lähettää ennakkotilaajille. Sitä voit yhä tilata muun muassa Adlibriksestä, jossa on myös ilmainen toimitus ja kirja lähetetään 1-2 arkipäivässä.

P.s. 2. Tekemisiäni ja erityisesti Sisäinen voima -kirjan alkanutta fyysistä elämää voit seurata myös Instagramissa.

Lehden painoonmenon kunniaksi ehdimme töissä lakata kynnet! Rakastan Essien kynsilakkoja.