Tekemisestä tavaksi

Täällä on voitettu jälleen pieni laiskistumisen puuska ja päästy urheilun makuun. Viime viikolla tuli juostua kahdesti ja käytyä kerran ohjatulla tunnilla. Kaukana olen vielä viime syksyn treenimääristä tai muista huippukausista, mutta parempi tuokin kuin ei ollenkaan. Aina vain päivisin tulee istuttua hurjan paljon, mutta yhä edelleen aktiivisuusmittarini ranteessa siitä(kin) muistuttaa. Ja miten sitä onkaan talven jäljiltä niin väsynyt, että yöunet ovat jatkuvasti 8-10 tunnin luokkaa, ja silti vain olo tuntuu paikoin tosi vetämättömältä…Kesää, valoa ja lämpöä odotellessa!

Jostain luin hiljattain, että kun ihminen tekee jotain 12 kertaa, siitä tekemisestä alkaa tulla tapa. Tänä keväänä en ihan vielä 12 kertaa ole käynyt juoksemassa, mutta huomaan, että koko ajan lähteminen lenkille on helpompaa. Yhä vähemmän asetan itselleni henkisiä esteitä enkä joudu pakottamaan itseäni menemään vaihtamaan juoksukamoja päälle. Muistelen, että jostain toisesta paikasta olen lukenut, että jotain asiaa täytyy toistaa 21 kertaa tai 21 päivän ajan, ennen kuin siitä tulee tapa. Oli se sitten 12 tai 21 kertaa tai päivää, niin lopulta aika vähällä toistolla pääsemme niistä epätoivotuista toimintamalleistamme tai opimme kokonaan uusia ja teemme uusvanhoista tavoistamme jälleen rutiinia ja arkea.

Yhä kun uskon siihen, että me itse voimme tosi paljon vaikuttaa asenteillamme, uskomuksilla ja ajatuksillamme arkeemme ja siihen, mitä teemme tai emme tee. Voisimmehan ajatella, että ihan turha on mennä sushikurssille, kun emme kerran osaa sitä sushia valmistaa. Tai että sinne venyttelytunnille nyt ei ainakaan näin kankeana kannatta mennä, eihän siellä veny minnekään! Tai tekisipä mieli hakea tuota innostavalta kuulostavaa työpaikkaa, jonka ilmoituksen näin netissä, mutta sepä varmasti on ihan turhaa, kun hakijoita on kuitenkin satoja ellei tuhansia. Tai en sittenkään viitsi hakea opiskelemaan, kun varmasti jka kouluun on niin paljon hakijoita, etten kuitenkaan tule valituksi en sitten yhtään minnekään. Tai ihan turha mennä sinne lenkillekään, kun tätä ylipainoa nyt on jo tämän verran eikä se yksi lenkki kuitenkaan vaikuta siihen. Capiche?!

Itselläni on jo juoksemisen suhteen otettu taas uusvanha asenne, tosin etenen hitaasti, mutta varmasti! Miten muutenkin monessa asiassa, että parasta on edetä pienin askelin ja tehdä juuri nyt se asian eteen, mitä juuri nyt voi tehdä ja sitten olla tyytyväinen ja ainakin jossittelematta. Ei kannata kuunnella sitä laiskuria tai valittajaa siellä pääkopassa, joka sanoo, että on ihan turhaa, koska olemme liian kankeita, liian taitamattomia, liian vanhoja liian sitä tätä tai tuota. Ja kun haukkaa tarpeeksi pienen palan, siitä ei muodostu omassa mielessä ylitsepääsemättömän korkeaa vuorta, joka tuntuu kuin tekosyyltä olla ottamatta sitä ensimmäistäkään askelta!

Ikinä emme ole liian mitään, vaan jos jotain haluaa ja joku ajatus ei jätä rauhaan, ei muuta kuin sitä kohti, vanhoista toimintatavoista ja tottumuksista viis. Jos taas on täysin tyytyväinen nykyhetkeen, niin sekin on hyvä, mutta silloin tuskin valittaa, koska on täysin tyytyväinen nykyhetkeen.

Taidan lähteä tänäänkin illemmalla hölköttelemään tuon vakioksi muodostuneen seitsemän kilometrin lenkin ja mennä kohti entistä juoksijaminääni, joka vain taas oli talven yli hautautuneena tekosyiden ja uskomusten alle. Omien tekosyideni ja omien uskomusteni.

Iloista alkanutta viikkoa ja oikein maittavaa arkea!