Metsä on melkoinen timantti…

..muttei ainoa timantti. Ooh, postaus sisältää paljastuslinkin uuteen kirjaani. Sen kansi tosin on vielä työversio, mutta taas ollaan askelta lähempänä valmistumista.

Arssini on seivattu! Perjantaina uskalsin nimittäin vihdoin tehdä sen, jonka olin antanut odottaa jo tovin. Nimittäin rohkenin laskea tulevan Sisäinen timantti – 365 ajatusta parempaan arkeen -kirjan ajatelmat. Ja kyllä, niitä oli 365 ja risat, eli ensimmäisen kerran saatoin huokaista helpotuksesta. Olisi ollut aika karua, jos ajatelmia olisi ollut vaikka sata vähemmän! Laskutoimituksen jälkeen jatkoin vielä tekstien hiomista, vaikka työksenikin kirjoittavana ihmisenä tiedän hyvin sen, että jossain vaiheessa on vain päästettävä irti.

Jos muuten vaikkapa jouluksi haluat esimerkiksi rakkaallesi, ystävällesi tai sukulaisellesi hankkia Sisäinen voima -kirjan omistuskirjoituksella, se onnistuu pääkaupunkiseudulla. Kirjan voi tilata vaikka täältä tai täältä, ja voimme tehdä treffit vaikka metroasemalle, niin laitan siihen puumerkkini. Se on myös mahdollista esimerkiksi Kanneltalossa 24.11. jossa olen puhumassa niitä näitä, asiaa toivottavasti!

Mutta niin se menee. On vain päästettävä irti, suljettava ehkä silmät ja painettava send-nappulaa. Vielä en uskalla, mutta tulevana viikonloppuna kyllä. Sitten se on taas hetkeksi ohi. En ole vielä päättänyt, haluanko todella ryhtyä tällaiseen projektiin neljättä kertaa, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan tietää, sillä parempi vain elää hetkessä! Pieni ääni sisälläni sanoi, että katsotaanpas vain, niin viimeistään vuoden päästä olet taas jaarittelemassa näitä samoja juttuja.

Kesällä Kaitalampi on ihan mahtipaikka!

Viikonlopuksi olin suunnitellut metsäretken. Olin koko viikon miettinyt, miten ihanaa on mennä metsään. Lauantaina aurinko paistoi upeasti ja vaahterat kylpivät kullankeltaisina. Emme ehtineet metsään silloin, mutta saunaan ja Lidliin kylläkin. Mutta huomenna pääsisin metsään, ajattelin!

Sunnuntaina satoi vettä. Aamulla fiilikseni oli melko lailla yhtä harmaa kuin maisema ikkunastakin. Kun sitten iltapäivällä pääsimme metsään asti, tuntui siltä kuin joku olisi kastellut meitä suihkepullolla. Olin varma, että ruska olisi metsässä komeimmillaan, kuten vielä Helsingissä, mutta yllättäen Espoon Kaitalammen kaikki puut olivat jo ihan kaljuja. Oli sateista, harmaata, kylmää ja kosteaa ja paljon mustia, lehdettömiä puita, mutta miten ihanalta metsä tuoksuikaan! Vedin syvään sisään henkeä ja olisin voinut huutaa, pelkästään sen takia, että tunsin olevani niin vapaa. Yök, mikä tällä haisee, kysyi nelivuotias, mutta innostui sitten juoksemaan hänkin pitkin liukkaita kiviä ja kallioita.

Ihan kuin mustekala!

Kotiin toimme varmasti kilon hiekkaa, lehtiä ja risuja per henkilö kengänpohjissamme. Ehkä tuosta rapsakasta säästä johtuen en ollut ihan niin voimaantunut kuin mitä olin viikolla kuvitellut olevani metsäretken jälkeen. Nenä vuosi, sukat olivat märät ja minua paleli hitokseen. Palasin kuitenkin vielä hetkeksi kirjan tekstien pariin ja söin luomisahdistukseeni sipsejä dippikastikkeella illalliseksi.

No oli siellä vähän värejäkin, mutta tosi vähän.

Mutta metsä oli ihana. Ensi kerralla menen sinne paremmalla menestyksellä. Ehkä vieläpä yksin, jolloin voin vaellella kaikessa rauhassa.

Ja ihan sama onko selkeää vai sadetta, onneksi sisällämme voi paistaa aurinko.

Mukavaa uutta viikkoa sinulle.

Pieni sininen piste ei ole mustikka, vaan meikämandoliino.