Ah ne elämän suuret oppiläksyt…

Joskus ne näkee myöhemmin, joskus ei ehkä ikinä. Oi, nyt tuli pitkä postaus, pahoittelen. Ja lopussa vielä mainos! Omassa blogissani, hehee.

Sisäisen voiman Facebook-sivulla on pian 10 000 tykkääjää, mikä on hieno luku. Erityisen hienolta se tuntuu silloin, kun ajattelee, miten vaikeaa nykyisessä some-yhteiskunnassa on saada seuraajia. Tarjontaa on niin paljon, ettei kenenkään aika riitä mitenkään kaiken seuraamiseen. Ja toki suuri osa tykkääjistäkin on kävijöitä, jotka eivät ehkä edes muista seuraavansa Sisäisen voiman Facea. Mutta osa teistä taas tykkää ja kommentoi todella aktiivisesti, jota arvostan suuresti. Lyhyesti ja ytimekkäästi: kiitos!

Olen luvannut päivittää Facebookia ainakin siihen asti, kunnes olen käynyt kirjan Facessa läpi kokonaisuudessaan. Nyt takana on noin kahdeksan kuukautta joka-aamuisia ajatelmia ja matka siis jatkuu vielä. Materiaalin voi lukea Facesta, mutta toki ilahdun ja suuresti iloitsen jokaisesta ostetusta kirjasta. Tähän välikommentti: itsekin todella tiukilla olleena tiedän, ettei aina ole irrottaa edes sitä paria kymppiä. Silloin kannattaa muistaa kaverin kirjahylly tai kirjastot ympäri maan. Mutta hei, omaa kirjaa voi alleviivata, kirjaston tai kaverin ei!

Toki mikään kirja ei ketään autuaaksi tee, mutta oivalluksia se voi herättää. Moni tosin usein Facessakin toteaa, että ajatuksena jokin on hieno, mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Itsekin tiedän hyvin tunteen, kun ei saa aikaiseksi. Tiedän myös sen tunteen, kun ei edes huomaa, että jotain kannattaisi arjessa saada aikaiseksi, parantaa tai muuttaa toisenlaiseksi. Ei ehkä olla täysin tyytyväisiä, muttei osata pukea sanoiksi sitäkään, mikä mättää. Tai sitten vain porskutetaan eteenpäin sellaista vauhtia, että tajutaan pysähtyä vasta, kun meidät pakotetaan siihen. Silloin tosin ei useimmiten ole enää ihan pienestä kyse, vaan monesti perustukset romautetaan hyvinkin perusteellisesti lyhyen ajan sisällä.

Tässä siis tämä ensimmäisellä nimellä kulkeva pikkukaveri. Toinen painos on numeroitu 387:llä.

Omalla kohdallani tuosta romauttamisesta seurasi pitkässä juoksussa runsaasti hyvää. Toki seurasi paljon huonoakin, kaikin puolin, ihan perusarkea kunnolla hankaloittaen. Viimeisten kahdeksan vuoden aikana olen rämpinyt sellaisen suon läpi monessakin mielessä, että en koskaan haluaisi sinne palata. En kuitenkaan ikinä voisi olla ilman sitä tietoa, mitä kaikki tämä minulle tarjosi. Ja siitä tiedosta on mukava ammentaa inspiraatiota muillekin Sisäisen voiman muodossa. Ja toki myös Sisäisen voiman pikkusiskon, jonka on valmistuttava ensi kuun loppuun mennessä.

Mutta, palaan näihin parhaisiin opetuksiini. Esimerkiksi nämä alla olevat kohdat, eivät tärkeysjärjestyksessä, paljastuivat ihan huippuhommiksi. Joidenkin merkitys tosin paljastui vasta vuosien jälkeen:

Minun oli mietittävä, että kuka olin ja mitä elämältäni halusin.

Huomasin, että vihalla ja katkeruudella en pääsisi ikinä eteenpäin. Oli siis annettava anteeksi puolin ja toisin. Lopulta oli pakko antaa anteeksi itselle, kaikille asianosaisille ja koko maailmalle. Pitkään mietin, että onko minun pakko antaa anteeksi ja mistä edes voin tietää, että nyt on oikea hetki. Kun aloin kokea, että hetki on oikea, mietin sitä, että olinko todella antanut anteeksi. Kyllä olin. Sen huomasin siitä, ettei asioista ja ihmisistä puhuminen kuohauttanut minua enää mihinkään suuntaan, vaan tuntui siltä kuin olisi puhunut tarjousvessapaperista tai kynsien lakkaamisesta.

Minun oli mietittävä mitä tunsin. Kun ensin oli pitkään ollut sysipimeää, oli oivallettava se, että haluan taas kokea muutakin. Se tuli vahvasti myös kyllästymisen kautta. En enää jaksanut velloa. Se kävi lopulta tylsäksi. Halusin kokea vielä muutakin, voida hyvin, olla iloinen ja joskus vielä onnellinenkin. Mutta miltä tunteiden tunteminen tuntui ja miten tunteisiini reagoin? Haa, sitäkin jouduin pohtimaan. Oivalsin, että tunteen kokeminen on eri asia kuin sen esille tuominen. Sain olla vihainen ja surullinen, mutta minun ei tarvinnut räjähtää ja riidellä. Miten helpottavaa sen ymmärtäminen olikaan. Minulla oli ollut ainakin välillä tapana piiloutua temperamenttini suojaan, jolloin tuollainen italialaistyyppinen räjähtely oli muka ookoo. Mutta ei se ole ookoo. Ja näin kummankin ääripään kokeneena voin kertoa, että lehmänhermoisena viihdyn niin paljon paremmin.

Täälläkin tuli kesällä kirjoiteltua.

Minun oli hyväksyttävä, että tie kohti parempaa oli hidas ja mutkainen. Välillä tuntui, että itsetutkiskelu ei parantanut oloani, vaan vei yhden askeleen eteenpäin, kaksi taakse. Aluksi tuli kauan päiviä, kun makasin kolme päivää sängyssä ja tuijotin kattoon, leikin marttyyria ja mietin, että miksi. Nyt vuosia myöhemmin tulee päiviä, kun minua vituttaa rankasti pari tuntia ja sitten taas muistan keskittyä siihen, mikä tämän hetken elämässäni on olennaista. Samalla tiedostan vahvasti sen, mikä kaikki on hyvin ja mistä voin olla kiitollinen.

Minun oli pakko alkaa nähdä myös se, mitä tarkoitettiin sanonnalla, että ihminen on peili. Sen ymmärrettyäni lakkasin romauttamasta omia tunteitani muiden niskaan. Jos minua otti päähän, se ei tarkoittanut sitä, että kaikkia tuli ottaa päähän. Minun kokemani vääryydet ja epäkohdat eivät olleet esimerkiksi uuden kumppanini vika. Tästä voisin kirjoittaa romaanin. Nykyään todella tiedän, mitä tarkoittaa se, että jos ongelmia ei käsittele, ne siirtyvät uuteen suhteeseen. Ja voin kertoa, että ne ongelmat on helpompi käsitellä ennen, ei aikana, niin kuin itse olen tehnyt päästäkseni kuiville.

Mutta lopulta siinä kävi niin, että ihan itse omin pikku kätösin otin vastuun elämästäni, tunteistani ja ennen kaikkea hyvinvoinnistani. Kas, eihän sitä kukaan muu olisi puolestani tehnytkään. En vedonnut enää mihinkään minulle tapahtuneisiin asioihin, olin niin paljon muutakin. Se, kun olin kohdannut omassa mittakaavassani, ei koko maailman mittakaavassa, suuria vaikeuksia, oli lopulta vain yksi elämänjakso, joka opetti paljon.

Täälläkin kynä lauloi.

Ja vielä, asetin itseni oman elämäni eturiviin. Miten hienolta se tuntuikaan. Eikä se tapahtunut muiden kustannuksella, päinvastoin se on tuntunut tehneen hyvää lähes kaikille ympärilläni. Aloin ensin pitää itsestäni, sitten rakastaa. Sekin voi olla päätös, jonka joutuu tekemään joka päivä. Mutta kun sen pystyy tekemään, siitä saavat myös läheiset ihmiset hyvin paljon. Siitä saavat myös työkaverit paljon. Kaupanmyyjät, bussikuskit, kaikki satunnaisesti kohtaamamme ihmiset.

Aloin hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Opin näkemään hyvää siinä, mikä oli ennen ollut kaaosta ja satuttanut minua. Asiat heittivät arvojärjestykseltään häränpyllyä. Se, mikä oli joskus ollut itsestäänselvyys, olikin aihe, josta nykyään kiitän joka päivä. Kuten hanavesi, toimiva suihku, kiva perhe, kyky juosta ja urheilla, joukkoliikenne, kahvinkeitin, terveys. Se, mikä oli ennen merkinnyt minulle, oli yhtäkkiä yhdentekevää tai ei ainakaan tärkeysjärjestyksen ensimmäisiä.

P.s. Kuulin eilen ilouutisen, kirjan toisesta, Special Edition –painoksesta on jäljellä vielä muutama sata kappaletta, ja sen saa erittäin mielellään ostaa loppuun esimerkiksi täältä tai täältä.