Aijaaha, oho, hups ja ne muut anteeksipyynnöt

Oho, hups, aijaaha vai anteeksi? Minkä sinä valitset?

Alan kai olla hyvinkin keski-ikäinen, sillä olen suorastaan alkanut rakastaa vanhan ajan käytöstapoja. Enkä vain naistenpäivän kunniaksi, vaan ihan jokaisen päivän kunniaksi. Jokainen päivä voi osoittaa arjessa ystävällisyyttä ja pientä huomiota toiselle. Pitää ovea auki, antaa tietä liikenteessä ja pyytää anteeksi, jos siihen on aihetta.

Eikös?

Viime viikolla jouduin osalliseksi erääseen hassuun pikku näytelmään, kun automarketin täpötäydellä pihamaalla jonotimme pienen iäisyyden vapautuvaa parkkipaikkaa. Automme seisoi paikallaan, mutta vilkutti vasemmalle, eikä mitenkään voinut olla epäselvää, mitä olimme vailla. Kuitenkin parkista pois peruuttavan auton ja meidän väliimme änkesi yllättäen pakettiauto, joka kurvasi pois peruuttaneen auton paikalle. Tilanne oli paitsi erittäin huvittava, myös melko härski. Ensimmäinen itseltänikin päässyt sana taisi olla ooohhoh.

Sen sijaan, että olisin tyytynyt tilanteeseen, kuten niin usein tulee tyydyttyä (mutta sitten kuitenkin ehkä valiteltua asiaa puolisolle tai ystävälle) halusin rehellisesti tietää miksi toinen teki niin. Hyppäsin autosta ulos ja menin koputtamaan pakettiauton kuskin puoleiseen ikkunaan, kylläpä vain, ihan oikeasti hymy naamallani. Kun kuski raotti ovea auki, kysyin häneltä, että hei kuule, tuliko sinulle tuosta kiilauksesta hyvä mieli. Tyyppi oli ihan äimänkäkenä eikä ymmärtänyt paljoakaan ennen kuin selitin tapahtuneen (rauhallisesti). Ilmeisesti hän ei todellakaan ollut nähnyt autoamme, mutta sen sijaan, että hän olisi pyytänyt anteeksi, joka olisi ollut ihan kohteliasta, hän totesi vain että aijaaha.

Aijaaha. 

Aijaaha totesin itsekin hiljaa mielessäni, toivotin hyvät päivänjatkot ja painuin ruokaostoksille. Toki kyse oli hyvin pienestä asiasta, mutta jos tyyppi toimii tuolla tapaa pienen asian kanssa, niin en edes uskalla kuvitella, miten isompien keissien kanssa sitten on. Tai ehkä hän ei pitänyt sitä kummoisena juttuna.

Hesarissa sattui sitten eilen olemaan juttua siitä, kuinka vain 36 yhteensä 250:sta matkustajasta tervehtii bussinkuljettajaa pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä. Itselläni on tapana tervehtiä kuljettajaa aina (myös silloin, kun hän katsoo poispäin). Tykkään vain tehdä niin ja kuuluuhan se myös hyviin tapoihin huomioida toinen, kun samaan tilaan osutaan. Ja jos jään pois vaikka spåran etuovesta, sanon kuljettajalle kiitos. Näin olen opettanut myös lapsilleni ja ilahduttavaa artikkelissakin muuten oli se, että eräs kuljettaja totesikin nuorten matkustajien usein moikkaavan. Onneksi osalla se tulee luonnostaan. Mutta tunnistan kyllä tuon moikkaamattomuuden. Vaikka ryhmäliikunnanohjaajaa tervehtii yhä useampi hänen tullessaan jumppasaliin ja tervehtiessään ihmisiä, vieläkään läheskään kaikki eivät uskalla avata suutaan. Ajatelkaas, miten tunnelmaa alkaisi luoda monen kymmenen ihmisen yhtäaikainen tervehdys.

Aina välillä sitä törmää siihen, että joku astuessaan vaikka täpötäydessä ratikassa toisen varpaille, tönäistessään repulla kääntyessään, ängetessään metroon samaan aikaan tai vaikka läikyttäessään kahvilassa kahvia toisen päälle, kuuleekin sen yhden pienen mutta tärkeän anteeksi-sanan sijaan joukon erilaisia muita toteamuksia, kärkipäässä varmaankin oho ja hups! Meille kaikille sattuu vahinkoja, jolloin on luonnollista sanoa oho ja hupsis sentään, mutta niiden perään voi aina todeta, että olen pahoillani. Harva meistä varmaankaan tuolla tuuppii toisia tarkoituksella.

Muutenkin uskon, että kannattavampaa on pirskotella ympärilleen hyvää mieltä ja levittää valoisuutta, kuin olla mörököllinä ja mielensä pahoittajana ja kytätä vaikka sitä, mitä toisella on ja mitä itsellä ei. Me kaikki mahdumme tähän maailmaan, ja jotta tämä maailma olisi taas hitusen parempi paikka olla, muistetaan vähintäänkin moikkailla ja pyytää anteeksi.

Tiistai on toivoa täynnä!

Vastaisku ankeudelle

Tässä sinulle kukkia ole hyvä, jos et niitä vielä ole saanut!

Seuraa blogia Facebookissa, kirjani sivuilla tai Instagramissa.