Hyvä elämä

Aina ei tarvitse tietää…

…joskus riittää se, että uskoo ja luottaa.

On olemassa yksi mesta, jossa voimme olla onnellisia. Se on tässä ja nyt. 

Joskus vuosi sitten ystäväni kysäisi, että mitkä ovat olleet omat keinoni menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksista irti päästämiseksi. Se kysymys jotenkin kolahti. Samalla hetkellä nimittäin tiedostin, että hei, niinhän se on, yhä vähemmän jos tuskin ollenkaan enää roikun vanhassa. Ja hyvä niin, koska siellä vanhassa tuli roikuttua ihan riittävästi, jopa hieman liikaa, sanoisin.

Nyt kun mietin itseäni taas eteenpäin tuosta vuoden takaisesta kysymyksestä, voin vain todeta, että siitäkin olen mennyt eteenpäin jättiläisharppausten verran. Vuosi sitten pyrin elämään tätä päivää, mutta melko usein kuitenkin hilppaisin tulevaisuuteen, erityisesti jos jotain mukavaa tekemistä tai kokemista oli tiedossa. Oli jaksoja, jolloin hilppaisin myös menneeseen sillä tapaa, että tunsin epäoikeudenmukaisuuden kiehahtavan itsessäni. Vaikka miksi minä oli useammin vaihtunut kysymykseen no miksi hemmetissä en minä, silti välillä otti sikana päähän, näin niin kuin rehellisesti sanottuna. Minua ärsyttivät vuosien takaiset asiat, jotka yhä hankaloittivat arkeani paikoin. Välillä asiat ärsyttivät niin paljon, että tunnetilani muuttui, kun asia putkahti mieleeni.

Mitä enemmän aikaa kuitenkin kului, sitä paremmin pystyin alkamaan nähdä ne haastavatkin tilanteet ja elämänjaksot niin eri tavoin. Jossain vaiheessa vain lakkasin kantamasta kaunaa, olemasta katkera ja vihainen. En oikein osaa näin jälkikäteen edes sanoa, milloin se tapahtui. Huomasin vasta, kun negatiiviset tunnetilat olivat poissa. Tästä olenkin tullut siihen tulokseen, että aina ei tarvitse tietää, miten tai millä sekunnilla joku asia tapahtuu. Luottamus ja usko ovat tietoa tärkeämmät.

En tietenkään voi aina ymmärtää elämässäni olleiden ihmisten tekoja ja valintoja, mutta lopulta voin antaa niiden olla, mennä eteenpäin. Viha ja katkeruus syövät vain sitä ihmistä, jonka sisältä ne kumpuavat. Ja uskon niin, että minun ei tarvitsekaan ymmärtää tai tietää. Vaikka tietäisin, se ei mitään muuttaisi.

Tuo irti päästäminen on sanana helppo, mutta käytännössä ainakin itselleni se on ollut paljon vaikeampi todella toteuttaa. Kun erilaiset oppaat ja lehtijutut kehottivat päästämään irti, niin aina vain mietin, että kyllä kyllä, mutta hemmetti sentään, kertokaa, miten se tapahtuu!! Edes se, että vaikka itse tietää, että oman hyvinvoinnin vuoksi kannattavinta nimenomaan on päästää irti ja lakata jauhamasta vanhoja, niin mieli se ei olekaan välttämättä asiasta samaa mieltä. Mieli niin mielellään pyörittää vanhoja keloja päissämme. Mieli vertailee, syyttelee, katkeroituu, väittää vastaan ja takertuu liimapaperin lailla erityisesti jos kokemamme asiat ovat olleet jotain sellaista, joiden käsittelyyn meillä ei tapahtumahetkellä ole ollut työkaluja. Ja lopulta niinhän se menee, että usein vasta isot elämänkriisit ajavat ihmistä edes pohtimaan sitä, kuka on ja mikä elämän merkitys on. Onneksi itsetuntemuksen kehittyessä niitä työkalujakin alkaa löytyä. Toki on varmasti muitakin väyliä alkaa tutkia sitä todellista itseään, mutta monelle käy kuten itselleni, melko klassisesti, sanoisin.

Itse liitän tuohon irti päästämiseen monia erilaisia sanoja: anteeksiannon, hyväksymisen, luottamuksen, jatkuvan analysoinnin lopettamisen, vastauksen etsimisen pakolla, mielikuvista luopumisen, kiitollisuuden ja ilon kautta elämisen, tietoisemman elämän. Nykyään esimerkiksi kun vain lopulta hyväksyn jonkun kinkkisen tilanteen ja lakkaan järjellä järjestämästä asiaa ja annan asioiden vain olla, kas vain, muutosta parempaan alkaa tapahtua usein saman tien. Pakolla ei asioita saa sujumaan eikä pakolla voi myöskään päästää irti. Ei edes päättämällä. Enemmänkin täytyy tehdä juuri päinvastoin, antaa olla. Kun itse höllentää otetta, alkavat hommat usein järjestyä. Kun lakkaa vihaamasta ja luopuu katkeroitumisesta, pääsee eteenpäin. Anteeksiannolla on tässä kohtaa ollutkin iso rooli, eikä se ole ollut mikään kertalaakin homma, vaan omalla kohdallani pidemmän kypsyttelyn vaatinut elämänjakso. Monesti kuitenkin eniten kärsimystä aiheuttaa se, että itse pistää hanttiin ihan olan takaa, ei välttämättä se asia itsessään.

Aika pitkälle me ihmiset itse luomme hyvinvointiamme kuin myös pahoinvointiamme. Omat teot ja sanat voivat vaikuttaa paitsi ihmisiin ympärillämme, myös fyysiseen itseemme. Miten vanhat traumat, huonot muistot ja ikävät tapahtumat, turhat riidat, pirskahteleva viha, kiukku, katkeruus, kateus ja ennen kaikkea anteeksiantamattomuus voivat jäädä jumiin kehoihimme ja mitä kaikkea ne voivat sitten aiheuttaakaan. Itse toivoisin ainakin mieluiten käyttäväni omaa energiaani ja omia ajatuksiani ja tunteitani itseni vahvistamiseen, rakkauden ja terveyden luomiseen, mutta piru vie, vieläkin on päiviä, kun hommat vain takkuavat ja tyypit ärsyttävät. Irtipäästäminen vie kuitenkin oikeaan suuntaan. Kannattaa ehkä muistaa myös se, miten paljon huonoilla jutuilla voi olla vaikutusta niin fyysiseen kuin henkiseenkin itseemme. Ihminen voi paljon paremmin, kun hän iloitsee ja on tasapainossa!

Tietoisuuden kasvaminen tai enemmän tiedostaminen on lopulta aika huikeaa ja uskon sillä olevan myös tekemistä sen irti päästämisen kanssa. On niin paljon, mitä emme järjellä voi ymmärtää tai silmillä nähdä. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös itseäni aikaisemmin ja kaikkia heitä, jotka tälläkin hetkellä porskuttavat eteenpäin joko tyytyväisinä tai tyytymättöminä, mutta sen kummempia kelailematta, havahtumatta, oivaltamaltta. Tavallaan elämä on helpompaa niin. Kun näistä asioista innostuu, se merkitsee myös sitä, että on pakko ottaa enemmän vastuuta itsestä, tekosistaan, omasta terveydestä, omista tunteista, kehosta, asenteista ja ajatuksistakin. Ei voi enää vain tehdä mitä sattuu ja sysätä asioita muiden vastuulle tai vain projisoida tunteitaan toisiin ihmisiin. On pakko alkaa funtsia syy ja seuraus -suhteita. Että tuleeko tästä teostani hyvä mieli ja onko tällä valinnalla hyviä seurauksia. Sillä tapaa. Ja tähän vielä huomio: niin pitkällä en ole, ettenkö aiheuttaisi joskus muille tai itselleni pahaa mieltä, mutta pääasiassa paino on paljon plussan puolella. Huomattavasti.

Caroline Myssin kirjasta Hengen anatomia (Karisto 2011) poimin seuraavan lainin: Kun Karen muistelee sitä, millainen hän oli ennen kuin valot syttyivät, hän ihmettelee, kuinka selvisi edes yhdestä päivästä ajattelematta niitä asioita, jotka antavat elämälle merkityksen.

Daa. Tuo olisi voinut tulla kuin omasta suustani! Jännää tässä on se, kuten Myssin kirjassakin sanotaan, että sitä ei edes tiedosta sitä, ettei tiedosta. Sitä ajattelee vain elämän perusasioita: ruokaa, vaatteita ja rahaa. Koskaan ei tule mieleen ihmetellä, miksi tuli luoduksi. Ja sitten kun sitä kerran kysyy, ei voi olla kysymättä sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja aina se johtaa uuteen totuuteen. 

Parasta perjantaita!

Hei hei huonot jutut! Jääkäätte ilolla taakseni!
Hei hei huonot jutut! Jääkäätte ilolla taakseni!

5 thoughts on “Aina ei tarvitse tietää…

  1. Totta joka sana! Mulla havahtuminen tapahtu jo melko nuorena, 21-vuotiaana. Havahtumiseen vaadittiin sairastuminen johon ei ollut apua ja kun tuntui,
    että olen ihan täysin loppu – löysin mindfulnessin. Ja sillä tiellä
    mennään ja kaiken lisäksi terveenä. Tietoisen läsnäolon myötä ymmärsin kuinka mieleni halusi pitää kiinni sairaudesta vaikka olinkin siitä jo parantunut ja suurin osa tapahtui korvieni välissä. Ajattelen, että elän nyt
    elämää 2.0, joka on hyvin erilaista kuin ”edellinen elämäni”. Kuten sanoit tämä toisenlainen elämän tyyli vaatii kyllä paljon enemmän kuin se sumun keskellä eläminen, mutta silti en voisi olla kiitollisempi tästä uudesta elämästä. :)

  2. kiitos. lauset kosketti mua, mutta miten voimme unohda surullisia asioita menneisyydessä elämässä. ;( on todella vaikea unohda.

  3. Hienoja ajatuksia, kiitos! Tulee mieleen pieni tarina, jossa länsimainen turisti haastatteli tiibettiläismunkkia, se meni suunnilleen näin. Munkki oli joutunut omin silmin todistamaan hirvittävää joukkomurhaa, mutta vaikutti seesteiseltä ja tasapainoiselta. Kun häneltä kysyttiin, miten hän pystyi pääsemään yli kokemuksestaan hän sanoi: ”Miksi kantaa sellaista taakkaa mukanaan, jos on mahdollista antaa anteeksi, päästää taakasta irti ja jättää se taakseen?”

  4. Kiitos Jenny!
    Kiitos Henna, kuinka kauniisti ja hienosti sanottu!

    On aika uskomatonta, kuinka paljon nämä kirjoitukset antaa. Niin koeteltua tekstiä, että oman ison kriisin aikanakin sain näistä valtavan paljon. Ja sen jälkeen olen oppinut paljon ja päässyt eteenpäin, onnellisempaan arkeen.
    Kirja on tilattuna! :)

  5. Silloin, kun mua ahdistaa, mä kaivan esiin jonkun sun blogikirjoituksen. Sen luettuani suljen silmät, hengitän syvään, hymyilen ja olen mielessäni kiitollinen juuri siitä hetkestä. Kiitos Sinulle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *