Arvostuksesta ja kiitollisuudesta
Lueskelin kirjoittamiani juttuja inspiraatiota etsiessäni ja törmäsin pari vuotta sitten Kodin Kuvalehteen tekemääni elämäni tarinaan perheellisestä, alle nelikymppisestä naisesta. Hän oli parantumattomasti sairas ja kunto heikentyi. Silti hänen asenteensa oli valoisa ja teki minuun vaikutuksen. Hän muun muassa sanoi, että sairauden hyväksymisen jälkeen hän oli alkanut ajatella miksi minä -hokeman sijaan, että miksi en minä.
Jutun otsikoksi nousi haastateltavan lausuma Niin kauan kun hengitän, on toivoa. Se oli upeasti sanottu. Olen monesti toivonut, että pystyisinpä ajattelemaan samoin. Kykenisinpä minä arvostamaan elämää yhtä paljon. Mutta minä se vain kerta toisensa jälkeen sorrun surkuttelemaan mitättömiä pikku asioita ja menettämään toisinaan hermoni – ja miten typeristä syistä.
Elämän rajallisuus tuntuu kaukaiselta, jos on säästynyt suuremmilta murheilta, sairauksilta ja menetyksiltä. Usein tietoisuus siitä, että jonain päivänä kaikki on ohi, nousee ajatuksiin vasta silloin, kun on vaarassa menettää jotain. Ystäväni Sanna käsittelee Hidasta elämää -sivuston kolumnissaan samaa teemaa ajatuksia herättävästi. Käykää lukemassa!
Äh. Onpa tylsää, että sitä vain hukkuu arkeen, vaikka jokainen päivä on hieno mahdollisuus arvostaa kaikkea sitä, mikä on. Kun ei sitä todellakaan tule aina herättyä aamulla kiitollisena miettien, että onpa hienoa olla elossa! Ensimmäinen ajatus itsellänikin on monesti, että ei perhana, nytkö jo. Ei hitto, ei jaksais.
On väärin pitää asioita itsestäänselvyytenä. Ehkä sitä pitää tiettyjä asioita niin normaaleina, ettei ymmärrä arvostaa niitä. Ei muka tarvitse, kun ne ovat niin joka päiväisiä juttuja. Fail.
Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut olemaan kiitollisempi. Se on tullut ajattelemisen kautta, ei itsestään. Olen oppinut myös sen, ettei jokaisen pikku vastoinkäymisen tarvitse antaa lannistaa itseä. Että voi ja saa olla tyytyväinen ihan tässä ja nyt. Ja pitääkin, jos asiat ovat edes suhteellisen mallillaan.
Tietenkin elämä voisi olla parempaa. Aina voisi olla enemmän rahaa. Aina voisi olla hoikempi. Aina voisi olla iloisempi. Aina voisi olla isompi koti, hienompi auto, merkkilaukku ja täydellinen perhe. Mutta tuolle tielle jos lähtee, tuskin on ikinä tyytyväinen.
Aika usein asiat, joiden annamme pilata päivämme, ovat mitäänsanomattomia pikku asioita. Sellaisia, jotka voisi ohittaa kevyellä hymähdyksellä. Vaikka kyse olisi sitten isommasta ärsyyntymisestä, senkin voisi käydä kerran kunnolla läpi ja sitten vain päästää irti, lakata jauhamasta.
Olisiko tänään siis se päivä, kun emme välitä, vaikka joudumme istumaan ruuhkassa normaalia pidempään? Se päivä, kun emme hermostu ruokakaupan pitkää kassajonoa? Se päivä, jolloin osaisimme laittaa asiat suhteellisuusjärjestykseen?
Leppoisaa torstaita.
Tässäpä oivallinen lausuma.
Suvi
Mulla on yksi työkaveri, joka on maailman positiivisin ja ihanin ihminen. Harvoin valittaa mistään, vaikka aihetta olisi. Hän on myös kroonisesti sairas. Olenkin kiittänyt kyseistä tyyppiä siitä, että hän antaa sellaisen esimerkin ja ajateltavaa itsellekin, kun itsellä tulee valitettua milloin mistäkin turhasta. Toki joskus on aihetta valittaa ja saa olla päiviä, kun rypee itsesäälissä – eihän niitä ihania asioita välttämättä muuten huomaisi, jos aina olisi vaan tasaisen ihanaa. Mutta turha valitus, siitä kun pääsisi eroon… Toisaalta olen myös itse saanut palautetta hyvästä asenteestani kroonisesta sairaudesta huolimatta, joten en mä varmaan ihan maailman negatiivisinkaan ihminen ole 😀
Mahtavaa loppuviikkoa sinne 🙂
Ingrid
Heippa! Muistan ton jutun! En enää tarkalleen muista mistä sairauksista edes oli kyse mutta jutun sanoma ja henki jäi mieleen 🙂 ihanaa että sun kirjoittama!
Tiina
Tulipas tekstisi hyvään saumaan: en päässyt opiskelemaan YAMK:n tutkintoa, vaan jäin 4. varasijalle; eilen en tullut valituksi hiusmalliksi, kun kasvoilleni ei sopinut yksikään kymmenestä tehtävästä tukkamallista(tukkani on päivityksen tarpeessa);en pääse viikonloppuna juhlimaan, kun minua tarvitaan enemmän kotona; mieheni ja minun välinen keskustelu on viime päivinä ollut tiuskimista ja haluaisin edes kahvin juoda aamuisin rauhassa.
Nyt kun luin kirjoituksesi, nuo kaikki tuntuvat pikkujutuilta! Aina voin hakea uudestaan opiskelemaan, olen äitiyslomalla, joka on sellaista luksusta, jota kaikilla ei edes ole. Miksi kiirehtiä etenemään urallaan nyt, kun voin nauttia pikkuisestani. Hiukset nyt hoituu kampaajallanikin. Aina tulee uusia juhlia, en vain nyt pääse tällä kertaa. Mieheni on ihana, miksi ihmeessä hänelle kiukkuan. Ja onneksi minulla on niin terve,reipas ja touhukas tyttö, että perässä ei meinaa pysyä.
Kiitos, että sait minut muistamaan, että elämä on tässä ja nyt. Ja tästä kaikesta saa nauttia. Mitään niin kamalaa ei ole tapahtunut, että minun pitäisi siitä murjottaa itselleni tai toisille.
Jenny B-H
Heippa Suvi, kiitos viestistä!
Toki niitä itsesäälipäiviä on. Ja pyrin itsekin olemaan valittamatta (aina en vain onnistu). Mutta silti ihailen ihmisiä, joilla varmasti oikeasti olisi syytä valittaa, ja he eivät sitä juurikaan tee.
Ihana, kun olet sanonut kiitoksesi työkaverillesi!
Kivaa viikonloppua teillekin 🙂
Jenny B-H
Kiitos, mukava kuulla, että juttu on jäänyt mieleen!
Kivaa viikonloppua sinulle 🙂
Jenny B-H
Moi Tiina, kiitos paljon palautteestasi. Ja mahtavaa, että teksti osui juuri oikeaan saumaan. I feel you, välillä vain on päiviä tai pidempiäkin jaksoja, kun tuntuu, että elämä koettelee.
Täälläkin on kiristänyt kupolia, kun nappula ei suostu nukkumaan. Väsymys on kyllä yksi onnellisuuden viejistä itselläni, vaikka nytkin tulisi muistaa olla kiitollinen siitä, että lapsi on terve ja kaikki muuten suht hyvin, vaikka huonouninen onkin.
Viikonloppua <3