Arvostuksesta ja kiitollisuudesta

Lueskelin kirjoittamiani juttuja inspiraatiota etsiessäni ja törmäsin pari vuotta sitten Kodin Kuvalehteen tekemääni elämäni tarinaan perheellisestä, alle nelikymppisestä naisesta. Hän oli parantumattomasti sairas ja kunto heikentyi. Silti hänen asenteensa oli valoisa ja teki minuun vaikutuksen. Hän muun muassa sanoi, että sairauden hyväksymisen jälkeen hän oli alkanut ajatella miksi minä -hokeman sijaan, että miksi en minä.

Jutun otsikoksi nousi haastateltavan lausuma Niin kauan kun hengitän, on toivoa. Se oli upeasti sanottu. Olen monesti toivonut, että pystyisinpä ajattelemaan samoin. Kykenisinpä minä arvostamaan elämää yhtä paljon. Mutta minä se vain kerta toisensa jälkeen sorrun surkuttelemaan mitättömiä pikku asioita ja menettämään toisinaan hermoni – ja miten typeristä syistä.

Elämän rajallisuus tuntuu kaukaiselta, jos on säästynyt suuremmilta murheilta, sairauksilta ja menetyksiltä. Usein tietoisuus siitä, että jonain päivänä kaikki on ohi, nousee ajatuksiin vasta silloin, kun on vaarassa menettää jotain. Ystäväni Sanna käsittelee Hidasta elämää -sivuston kolumnissaan samaa teemaa ajatuksia herättävästi. Käykää lukemassa!

Äh. Onpa tylsää, että sitä vain hukkuu arkeen, vaikka jokainen päivä on hieno mahdollisuus arvostaa kaikkea sitä, mikä on. Kun ei sitä todellakaan tule aina herättyä aamulla kiitollisena miettien, että onpa hienoa olla elossa! Ensimmäinen ajatus itsellänikin on monesti, että ei perhana, nytkö jo. Ei hitto, ei jaksais. 

On väärin pitää asioita itsestäänselvyytenä. Ehkä sitä pitää tiettyjä asioita niin normaaleina, ettei ymmärrä arvostaa niitä. Ei muka tarvitse, kun ne ovat niin joka päiväisiä juttuja. Fail.

Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut olemaan kiitollisempi. Se on tullut ajattelemisen kautta, ei itsestään. Olen oppinut myös sen, ettei jokaisen pikku vastoinkäymisen tarvitse antaa lannistaa itseä. Että voi ja saa olla tyytyväinen ihan tässä ja nyt. Ja pitääkin, jos asiat ovat edes suhteellisen mallillaan.

Tietenkin elämä voisi olla parempaa. Aina voisi olla enemmän rahaa. Aina voisi olla hoikempi. Aina voisi olla iloisempi. Aina voisi olla isompi koti, hienompi auto, merkkilaukku ja täydellinen perhe.  Mutta tuolle tielle jos lähtee, tuskin on ikinä tyytyväinen.

Aika usein asiat, joiden annamme pilata päivämme, ovat mitäänsanomattomia pikku asioita. Sellaisia, jotka voisi ohittaa kevyellä hymähdyksellä. Vaikka kyse olisi sitten isommasta ärsyyntymisestä, senkin voisi käydä kerran kunnolla läpi ja sitten vain päästää irti, lakata jauhamasta.

Olisiko tänään siis se päivä, kun emme välitä, vaikka joudumme istumaan ruuhkassa normaalia pidempään? Se päivä, kun emme hermostu ruokakaupan pitkää kassajonoa? Se päivä, jolloin osaisimme laittaa asiat suhteellisuusjärjestykseen?

Olisipa ihan mahtavaa, ettei tarvitsisi kokea menetyksiä, valtavia suruja tai sairauksia, mutta silti oppisi heräämään kiitollisena joka ikinen aamu ja huudahtaisi ensimmäisenä, että onpa ihanaa tämä elämä, suruineen ja iloineen. Että niin kauan kun hengitän, on toivoa.
Harjoitukset siis jatkukoon, ainakin tässä osoitteessa.

Leppoisaa torstaita.

Tässäpä oivallinen lausuma.