Autatko?

Pari viime viikkoa päässäni on pyörinyt paljon yksi asia: auttaminen. Olen miettinyt sitä, miten minua on autettu, miten itse olen auttanut, miten minua ei ole autettu ja miksi ihmiset eivät ylipäänsä auta. Olen miettinyt myös sitä, mikä ihmiset saa auttamaan. Se ei ole velvollisuudentunto tai omatunto, se on hyvyys, joka löytyy lähes meistä kaikista. Ja ihan jokaisesta se on löytynyt ainakin silloin joskus vauvana. On ihmisiä, joille tapahtuu jotain, jolloin hyvyys katoaa tai tukahtuu ja pimeä ottaa vallan.

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, kun tuntuu siltä, että jatkuvasti saa lukea Facebookista ja mediasta uutisia siitä, kuinka ihmisiä lapsesta aikuiseen on jätetty oman onnensa nojaan jopa onnettomuuspaikalle eivätkä he avunpyynnöistään huolimatta ole saaneet apua. Isoimpia viime aikaisia uutisia lienee kahden kouluikäisen tytön tapaus, jossa toisella oli törröttänyt kädestä luu ja silti apua ei ollut herunut. Tänään sitten luin kaverini Facebookista, kuinka hänen perheensä oli pysähtynyt auttamaan kahta pyöräilijää, jotka olivat kohdanneet vihaisen autoilijan. Autoilija oli kurvannut pyöräilijöiden eteen, alkanut raivota ja lopulta heittänyt tyyppien puhelimen jorpakkoon, kun he yrittivät soittaa apua itselleen. Mikä meitä ihmisiä vaivaa ja nimen omaan meitä? Mietin myös sitä, minkälaista hurjaa agressiota nämä somessakin liikkuvat surulliset tarinat nostattavat. On väärin jättää auttamatta ja ymmärrän täysin läheisten murheen, mutta minua myös ihmetyttää se lynkkausmieliala, jolla jotkut näitä tarinoita kommentoivat ovat liikkeellä. Aikuisista, ilmeisen normaaleista ihmisistä, paljastuu hyvinkin pimeitä puolia. En usko, että vihaaminen tai niin sanotusti samalla mitalla takaisin antaminen on ratkaisu yhtään mihinkään. Joku muu keino tulisi keksiä, jolla saisimme toisemme ajattelemaan enemmän toisiamme.

Tiistaina yrittäessäni mahtua täyteen raitiovaunuun näin, kun sinne hieman paniikissa ängennyttä vanhaa herrasmiestä lyötiin, kun hän ei päästänyt ensin pysäkillä poisjääviä ulos. Erittäin siististi pukeutunut työikäinen nainen alkoi ensin huutaa vanhukselle ja sitten vielä läpsäisi häntä selkään huudettuaan ensin hetken. Tilanne oli niin yllättävä ja nainen ehti pois ennen kuin kukaan meistä pysäkillä olleista ehti reagoida. Minua jäi vaivaamaan, etten ehtinyt edes avata suutani. Autettava on, oli tilanne mikä tahansa. Onhan auttaminen jo velvollisuus, mutta silti sen ei pitäisi olla sitä saati pakko, vaan jokin meihin sisään kasvanut asetus, että totta kai niin tehdään, ilman mitään muttia.

Itse en ole joutunut isoihin tilanteisiin ensimmäisenä, kuten esimerkiksi kolaripaikoille. Viime kerralla kun autoin vierasta henkilöä, pysähdyin neuvomaan, miten hän pääsee viereiseen kaupunginosaan ja katsoin puhelimestani hänelle reitin sinne. Olen joskus myös taluttanut saksalaisturistit kädestä pitäen Temppeliaukion kirkolle ollessani matkalla töihin. Olen myös soittanut poliisit löytäessäni kadunmiehen lumihangesta kahdenkymmenen asteen pakkasella kotini rapun oven edestä. En uskaltanut täysin vierasta ja sekavalta vaikuttavaa ihmistä kotiini ottaa, mutta odotin hänen kanssaan niin kauan, että ammattilainen tuli hakemaan hänet talteen.

Minua on autettu monissa asioissa. Kerran esimerkiksi joku kanssakulkija maksoi seutulipustani puuttuvan euron, kun minulla oli liian vähän käteistä mukanani eikä automaattia mailla halmeilla. Olen saanut isoa apua, pientä apua ja apua siltä väliltä. Jokaisen kerran olen pistänyt visusti muistiini ja miettinyt, että kun vain pystyn, maksan avun takaisin, tavalla tai toisella ja vaikka sitten eri ihmiselle kuin mistä se on tullut.

Olen tosin ollut myös tilanteessa, jossa minua ei ole autettu, vaikka olen apua pyytänyt. Erään kerran vuosia sitten jouduin yleisellä paikalla keskellä kirkasta päivää väkivaltaisen uhkailun ja tönimisen kohteeksi ja myös omaisuuttani eli autoani rikottiin ja kädessäni ollut puhelin varastettiin. Minun ja tämän tyypin ympärille oli kerääntynyt varmasti toistakymmentä ihmistä katsomaan tilannetta, mutta kukaan heistä ei uskaltanut tulla väliin. Kun tyyppi sitten häipyi puhelimeni kanssa, pyysin tilanteen nähneiltä lainaksi puhelinta, soittaakseni apua, niin kellään yllättäen ei sellaista muka ollut. Onneksi sekin tilanne päättyi lopulta hyvin, mutta kyllä säikäytti ja pisti miettimään. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa voi olla pelottavaa tulla väliin, mutta aina sitä voi vaikka soittaa poliisit paikalle sen sijaan, että toljottaa vieressä katselemassa, että kuinkahan tuossa käy.

Onneksi, onneksi koko ajan saa lukea myös aivan toisin päättyneitä tarinoita ja ihania kohtaamisia siitä, kuinka ihmiset ovat auttaneet toisiaan, pysähtyneet katsomaan tilannetta ja tehneet kaikkensa tai ainakin hälyttäneet apua, jos eivät ole pystyneet muuten auttamaan. Niiden tarinoiden avulla jaksaa uskoa, että oikeasti maailma ei ole paha, vaan on paljon ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa, vaikka sitten ventovieraan eteen.

Lopulta on myös hyvä muistaa se, että joskus auttamisesta jotain ihmistä kohtaan voi tulla pakko ja sitä luulee pystyvänsä suurtekoihin, kuten toisen elämän suunnan muuttamiseen. Jos ihminen ei halua ottaa apua vastaan, auttaminen on aika mahdotonta ja silloin on tehtävä omat ratkaisunsa, uskallettava päästää irti ja lakattava auttamasta. Itse tein joskus paljon, että ystäväni olisi muuttanut elämänsä suuntaa ja ottanut apuani vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei vuosiin, vaikka auttaa häntä yritti moni ihminen minun lisäkseni. Ongelmat pysyivät, koska hän ei kyennyt niitä käsittelemään, vaikka auttajat ympärillä vaihtuivat. Siksi olikin hienoa saada häneltä lopulta tekstiviesti, tänään tätä postausta miettiessäni (mikä mieletön, uskomaton synkronia!!!), että hän on vihdoin nostanut kädet ilmaan, nöyrtynyt elämälle ja on valmis ottamaan osaavaa apua vastaan. Ja sitä myös saa tällä hetkellä. Niin hienoa.

Mutta: ei käännetä selkäämme. Ei kävellä pois. Ei ajeta ohi. Ei lakata välittämästä. Ei olla vain, kun tulisi toimia. Aina voi pysähtyä ja kysyä, että onko kaikki ookoo vai tarvitsetko apua. Jos pelottaa, avuksi voi kysyä ketä vain lähellä olevaa ihmistä. Ja jos itse ei voi auttaa, aina on ammattilaisia, joihin voi ottaa yhteyttä.

Ihanaa lauantaita!

P.s. Olen päättänyt, että joka kerran, kun itse saan apua tai pääsen auttamaan, aion tehdä siitä ison numeron ja kuuluttaa joka puolelle. Koska maailma kaipaa vahvistusta siitä, että hyvää löytyy. Haastan sinutkin tekemään samoin.