Autetaan tyttöjä

Kun näin sunnuntaiaamuna siemailee aamukahvia ruokapöytänsä ääressä ja katsoo syksyistä maisemaa herättyään turvallisesti omassa sängyssään, saa olla todella kiitollinen. Miltä tuntuisikaan, jos joutuisi pelkäämään koulussa tai opiskelupaikassaan siksi, että sattuu olemaan tyttö tai nainen? Harvalle meistä länsimaalaisista tulee mieleen edes miettiä moista. Maailman pahuus ei aina yllä sinne kotisohvalle ja se, mikä meistä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, ei sitä todellakaan ole kaikille.

Kuva: Plan Suomi.

Mutta kaikilla eivät ole asiat yhtä hyvin. 70 maassa toimivan lastenoikeusjärjestö Planin mukaan joka sekunti neljä tyttöä joutuu kouluväkivallan uhriksi. Kun klikkaa itsensä Planin tänä aamuna avautuneelle Minunlakini-sivustolle, ei voi olla näkemättä vasemmassa yläkulmassa pyörivää lukua. Se kertoo, kuinka monta tyttöä on pahoinpidelty sinä aikana, minkä nettisaitilla on viettänyt. Ja kun on nähnyt tuon salamannopeasti kasvavan luvun, ei vain voi enää sulkea silmiään. En voinut myöskään olla ajattelematta sitä, miten kaikista omista kokemuksista ja elämän solmuista ja mutkista huolimatta asiat ovat sittenkin hyvin. Suurin osa meistä täällä koto-Suomessa on saanut käydä koulua. Ja suurin osa on saanut käydä koulunsa ja hoitaa opiskelunsa rauhassa, turvassa ja ilman pelkoa.

Kuva: Plan Suomi.

Minun lakini -kampanja on aloitettu siksi, että erityisesti kehitysmaiden tyttöjen tilanne nousisi kaikkien korviin. Kampanjan tavoitteena on, ettei yksikään tyttö joutuisi enää milloinkaan pelkäämään koulutusta hankkiessaan. Minun lakini tarkoitus on kiinnittää minun, sinun ja meidän huomiomme tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Sen tarkoitus on herättää meidät, jotka voimme tehdä asialle jotain, vaikka välimatkaa onkin. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Ei jätetä sitä mahdollisuutta käyttämättä!

Kaikilla, asuinpaikasta riippumatta, on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Vaikka tämä ei toteudu vielä, voi se toteutua joskus. Yksikin lyömättä jätetty isku ja yksikin rauhaan jätetty tyttö on askel kohti parempaa maailmaa. Vuonna 2015 Suomessa on vaikea ymmärtää, että tyttöjen kaltoin kohtelun taustalla on yhä usein se, että tytön tai naisen ajatellaan olevan vähempiarvoinen. Sellaista ei voi sallia, koska jokainen ihminen on samanarvoinen sukupuolesta, asuinpaikastaan, tittelistään, elämänhistoriastaan riippumatta. Valitettavasti tämä ei joka puolella toteudu.

Nämä pienet ihanuudet tapasin Intian Darjeelingissa pienessä teeplantaasin työntekijöiden lapsille tarkoitetussa koulussa vuonna 2008.

Itse käyn usein kamppailua sen vuoksi, ettei yksi pieni ihminen pysty auttamaan koko maailmaa. Silloin, kun tuo ajatus iskee ja alkaa ahdistaa, muistutan itseäni siitä, että yksi pieni ihminen pystyy kuitenkin tekemään jotain. Olen jo vuosia lahjoittanut muutaman kympin kuussa perulaiselle pikkutytölle, jonka elämää tuo summa on ehkä helpottanut. Olen tehnyt sen myös silloin, kun itse olen ollut rahallisesti todella tiukilla. Se, että olen myös itse kokenut köyhyyttä ainakin näin länsimaalaisesta kulmasta katsottuna, on elämää vaikeuttavasta aspektistaan huolimatta ollut myös suuri kiitollisuuden aihe. Se on avannut silmiäni ja aikanaan oli yksi osasyy siihen, että arvojärjestykseni keikahti päälaelleen ja todellakin parempaan päin.

Olen myös saanut kerran vierailla intialaisen pikkukylän teeplantaasin koulussa, jossa lapsilla ei ollut juuri mitään. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sitä riemua ja liikutusta, joka syntyi, kun veimme heille koulutarvikkeita, leluja ja vaatteita. Vaikka me Suomessa elämme yltäkylläisyydessä, toiset enemmän ja toiset vähemmän, on hyvä muistaa, ettei joka puolella todellakaan ole niin.

Koulussa ei ollut edes ikkunoita.

Kun sitten seuraa maailman epäkohtia ja lukee tragedioista, musertavista ihmiskohtaloista ja surullisista sattumuksista, niin taas mieleen hiipii sama ajatus, onko omasta panoksesta mitään hyötyä, kun aika, energia tai rahat eivät riitä suurtekoihin. Muuttaako se kympin tai parin kuukausilahjoitus oikeasti maailmaa? Tai helpottavatko intialaiseen kouluun roudatut värikynät ja muistivihkot oikeasti maailman tilannetta? Kun nuo ajatukset nousevat mieleeni, pysäytän tuon epäilevän kelan sanomalla itselleni, että jokainen meistä auttaa niillä eväillä, jotka sillä hetkellä ovat omaa todellisuutta, itselle mahdollisia ja se riittää. Jos moni tekee vähän, niin yhdessä se on paljon. Ja hyviä tekoja tehdessä ei todellakaan kannata ajatella, että koska se ei ehkä ole suurteko, se ei ole arvokas. Väärin. Pienistä puroista syntyy suuri virta ja eihän valtameriäkään olisi ilman niitä pieniä pisaroita, jotka yhdessä näyttävät mahtinsa. Eikä aina tarvitse olla paljon rahaa, että voi auttaa. Vähän on parempi kuin ei mitään.

Minä punaisessa paidassa, toinen suomalaisrouva turkoosissa ja kyläkoulun opettajat.

Minun lakini -kampanjan tavoite on saada mukaan enemmän tyttöjen puolustajia kuin ihmisiä, jotka samaan aikaan hakkaavat ja raiskaavat näitä koulua käyviä lapsia. Kun nyt ehkä istut siellä omassa kodissasi, turvassa ja sen aamukahvin äärellä, pyydän sinua pysähtymään ja miettimään, miten hyvin asiasi ovat. Sitten pyydän sinua menemään Minun lakini -nettisivustolle ja painamaan Sitoudu-nappia. Se ei vaadi aikaa, rahaa eikä energiaa, mutta mitä enemmän tuota nappia painetaan, sitä laajemmalle tietämys tyttöjen oikeuksista nousee. Maailman laeissa kaikkien, myös tyttöjen, pahoinpitely on kielletty, mutta silti on maita, joissa lait jäävät vain lauseriveiksi paperilla. Sitoudu-napin painamisen lisäksi voit myös halutessasi lahjoittaa rahaa tyttöjen suojelemiseksi tehtyyn työhön. Jokainen euro on arvokas!

Mukavaa sunnuntaita. Nauti vapaudestasi!