Avaimet omaan elämään..

..löytyvät meiltä itseltämme. Ja ajatuksemme toisista ja heidän käytöksestään ovat vain omia ajatuksiamme. Melkoista!

Näin se flunssa veti minutkin sängyn pohjalle, tänään tuli otettua makoisia unia aina aamuyhdeksästä pitkälle iltapäivään. Kuumetta ei ole, lämpöä 37 ja risat ja aivastelu sekä solkenaan niiskuttaminen ovat vaihtuneet äänettömyydeksi ja kovaksi yskäksi, voi keuhkoparkojani. Mutta asiat voisivat olla pahemminkin, joten olen kiitollinen siitä, että ne ovat vain tällä tapaa. Suunta lienee kuitenkin tervettä kohti, joten sitä odotellessa!

Toissa viikolla käväisin Basam Booksin infossa, jossa syksyn kirjailijat kertoivat uutuuskirjoistaan. Paikalla oli myös Pikkuveljet eivät ole perhosia -kirjan kirjoittanut Taru Hallikainen, jota haastattelin juuri nyt kaupoissa olevaan Vauva-lehteen. Kiinnostavaa oli myös päästä kuuntelemaan Paula Salomaata, jonka aiemman Vapauta sisäinen loistosi -kirjan (Basam Books 2012) olenkin lukenut. Paulan uusinta Narsismi arjessa -kirjaa olen vasta selaillut, mutta paljon oivalluksia nousikin Paulan ilmeikkäästä luennoinnista. Paula esimerkiksi totesi, kuinka suuri osa suomalaisista tarvitsisi jonkin sortin tunnekoulutusta eikä moni näe sitä, miten omia vaikeita tunteita tulee projisoitua toisiin ihmisiin. Tiedän toki itsekin, että erityisesti omien epämieluisten ja epämiellyttävien tunteiden kohtaaminen arjessa ei ole aina helppoa, mutta itse ajattelen niin, että lopulta se on todella hyödyllistä. Siitä hyötyy paitsi itse, myös lähipiiri ja oikeastaan jokainen, jonka kanssa sattuu olemaan tekemisissä, kuten vaikkapa työkaverit. Moni vain tuntuu jättävän nämä tunneasiat täysin sikseen ja purkaa omia pettymyksiään ja ahdistuksiaan millä tapaa vain ja ihan kehen tahansa, joka nyt vastaan sattuu tulemaan. Omia tunteita ei ymmärretä, niitä ei osata käsitellä eikä niistä oteta vastuuta, ajatellaan että huonon päivän sattuessa omalle kohdalle itsellä on lupa vaikka minkälaisiin tunnekuohuihin, muista viis. Olen myös törmännyt ihmisiin, jotka tuntuvat itse kokevan olevansa liki täydellisiä ja syy omaan ahdistukseen, stressiin, pikku vikoihin ja vaikka saamattomuuteen löytyy aina toisista ihmisistä. Toinen voi jopa tuntua ärsyttävältä, vaikka hän ei tekisi yhtikäs mitään. Rankkaa settiä sellainen, mutta tällaista tapahtuu esimerkiksi työpaikoilla, joissa hierarkian tai ulkopuolelle jättämisten vuoksi asiaan ei ehkä rohjeta puuttua. Been there, buu.

Paula myös totesi jotakuinkin näin, että monet ihmissuhteet ovat ongelmissa, koska ihmiset eivät pysty luomaan rakastavia suhteita, sillä me aina vain luulemme, että vastaukset löytyvät kumppanista tai kenestä tahansa toisesta ihmisestä. Että vasta, kun oppii rakastamaan itseä, voi rakastaa toistakin aidosti. Itse näen asian niin, että jos odottaa, että joku toinen ihminen tai esimerkiksi raha täyttää kaikki odotukset, sellaista autuutta saa kyllä odottaa seuraavaan elämään asti ja siitä yli. Se, että oman hyvinvoinnin ja vastuun oman elämänsä kulusta sälyttää jonkun toisen harteille, on täysin väärä tapa olla eikä se kanna mihinkään paitsi korkeintaan katkeruuteen ja pahoinvointiin. Kyllä jokainen aikuinen on vastuussa omasta elämästä ja omasta hyvinvoinnista aivan itse, ja jos asiat eivät mene niin kuin mielikuvissa on ajatellut, silloin kannattaa kääntyä sisäänpäin ja miettiä, mitä itse voisi tehdä toisin. Ja mitä se vastuun ottaminen sitten on. Mielestäni se on ainakin sitä, että itse ymmärtää viime kädessä voivansa päättää, miten suhtautua olosuhteisiin, ihmisiin ja tilanteisiin ja että itse voi tehdä valintoja. Toki asioita tapahtuu, joita omaan elämäänsä ei halua, mutta lopulta silloinkin voi valita sen, miten niihin asioihin suhtautuu. Syyttääkö toisia vai päättääkö jatkaa itse eteenpäin niillä eväillä, mitä on.

Välillä on vaikea muistaa myös sitä, että jos minäminäminä itse ajattelen, että asian tai tilanteen tulisi olla jonkinlainen, kukaan toinen ihminen tuskin ajattelee asiasta täysin samalla tapaa. Ajatukset ja tunteet, joita toinen ihminen minussa herättää, pohjautuvat useimmiten omiin kokemuksiini ja minun arvoihini. Me olemme erilaisia. Se on toisinaan vaikea muistaa, mutta toimivinta lienee pyrkiä hylkäämään kaikki käsitykset itsestä ja toisesta. Näen sen, joka on edessäni, juuri nyt ja tässä, ilman mielikuviani, odotuksiani, uskomuksiani. Ja sitä paitsi asiat saa paremmin hallintaan sillä, että hellittää. Oooooh vaikeaa, vaikeaa!

En tiedä, johtuuko se vastausten etsiminen toisista ihmisistä siitä, ettei omaa itseä edes uskalleta kohdata. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että vaikka se kohtaaminen ei ole aina helppoa, se on täysin sen arvoista ja ylikin. Ja lopulta, vaikka meille olisi tapahtunut mitä tahansa ja vaikka me kuinka ajattelisimme, että asiat olisivat jonkun toisen vikaa, lopulta me itse vastaamme tunteistamme ja siitä, mitä kaikkea ja ennen kaikkea kuinka kauan me kannamme niitä asioita mukanamme. Tavallaanhan me luomme omaa todellisuuttamme sillä, miten päätämme ottaa vastaan toisten ihmisten käytöstä. Kun antaa toisten olla juuri sitä, mitä he ovat ja keskittyy sen sijaan itseensä, ah, elämä helpottuu. Syyttäminen ei johda mihinkään eikä se, että odottaa toisten tekevän omasta elämästä täydellistä.

Haastavia ja ajatuksia herättäviä nämä tunneasiat ja odotukset! Tervettä maanantaita sinulle!

Kuin pilvet taivaalla! (Kuva: Pinterest)