Ei se minusta johdu…

…vaan loppumaailmasta. Buu, ei näin!

Ystävän Fb-seinällä todettiin jotenkin näin, että on tärkeää lakata keskittymästä muiden ihmisten ajattelemiseen ongelmiemme syynä tai niiden ratkaisuna. Aijettä, tuo kolahti taas oikein makeasti, sillä olenhan viime aikoina pohdiskellut tätä teemaa ja siitä välillä kirjoitellutkin. Aina silloin tällöin kun sitä uskoo jonkun toisen ihmisen olevan joko syypää tai ratkaisu oman arkemme tarjoamiin haasteisiin sen sijaan, että katsoisi sisäänsä ja löytäisi vastaukset omasta itsestään.

Onhan esimerkiksi mahdottoman helppoa turvautua ajatukseen, että minua vatuttaa, koska toi tyyppi on tollanen, toi ei ole hoitanut hommiaan tai eihän vika minussa ole, vaan koko muussa maailmassa. Sitten asia onkin loppuunkäsitelty eikä tarvitse lainkaan miettiä sitä, miksi minua oikeasti ottaa päähän. Ei tarvitse miettiä sitä, mikä niitä tunteita itsessä todellisuudessa herättää tai miten itse ehkä käyttäytyy. Tunnistan tuon, jos minulla on stressiä jostain haastavasta työasiasta, saattaa se purkautua aivan muissa kuvioissa ja jonkun naurettavan pikku asian takia. Yhtäkkiä eteisessä hujan hajan lojuva kenkävuori on saanut ärsytyksen nousemaan. Se on onneksi jo askel eteenpäin, kun tilanteessa tunnistaa, että eihän minua siis ärsytä oikeasti nämä kengät täällä pitkin poikin, vaan minua ärsyttää tietenkin se toinen asia.

Aika helppoa on kuitenkin olla kiinnittämättä huomiota omiin heikkouksiin, kun niitä kerran kohtuullisen näppärästi voi projisoida kanssaihmisiin. Sekin monesti unohtuu, että toisten ihmisten meissä herättämät ajatukset pohjautuvat monesti aikaisempiin kokemuksiimme ja arvoihimme. Niiden perusteella me sitten muodostamme mielikuvia, joiden pohjalta tunnemme ja lopulta toimimme. Ärsyttävässä tilanteessa kannattaa aikaikkuna sulkea ja pyrkiä pysyttelemään vain siinä hetkessä. On ihan turha kaivaa esille koko elämää ja kaikkia elämän ihmisiä. Sillä eihän millään muulla kuin sillä hetkellä ole lopulta merkitystä.

Ah, vaikeita, mutta ajattelemisen arvoisia asioita nämä. Toki on ihmisiä, joiden kanssa kemiat eivät vain kohtaa ja silloin on ehkä parempi antaa olla ja perääntyä. Onneksi yhä enemmän on niitä hetkiä, kun muiden ihmisten todella antaa olla sellaisia kuin he ovat. Aina se ei onnistu, mutta aina vain useammin. Uskon vakaasti siihen, että kun pysyttelee hyvien asioiden virrassa ja myönteisenä, yhä harvemmin tulee edes tarvetta sellaiseen, että syyttelee tai odottaa toisten ihmisten olevan ratkaisu omiin probleemiin. Mitä varmempi olo itsellä on itsestään, sitä enemmän toisista ajattelee hyvää eikä tarvetta minkäänlaiselle takertumiselle tai sille luulolle, että toiset tulevat ja täyttävät toiveemme ja tekevät meidän onnelliseksi ole. Toisinaan asioiden hyväksyminen sellaisenaan on helppoa, toisinaan tekee mieli hakata päätä seinään. Uskon, että meistä itsestämme löytyy useimmiten niin haasteidemme syy kuin ratkaisukin. 

Yksi asia, joka tosin saa minut harmistumaan syvästi, on se, että toimitaan eri tavoin kuin sanotaan. Mutta ei mitään huonoa, jos ei hyvääkään! Juuri hiljattain tähän törmänneenä voin sanoa, että lopulta se opetti eniten minua itseäni tutkimaan omia lupauksiani ja näkemään sen, että toimin itsekin toisinaan samalla tapaa eikä kukaan voi lukea ajatuksiani. Jos siis itse muutan suunnitelmia, on niistä myös kerrottava muille, enhän voi olettaa, että muut ne muutoin ymmärtävät.

Aika pitkälti vastaus haasteisiin muihin ihmisiin liittyen löytyy omasta itsestä ja esimerkiksi omista odotuksista ja uskomuksista. Siksipä se mitä haluat, ole sitä ensin itse. Rakkaudesta käsin eläminen on niin paljon parempaa, mutta tulee hetkiä, kun se on vaikeaa. Mutta samanlaisuus vetää puoleensa samanlaista ja olotila vetää puoleensa olotilaa.

Suunnatkaamme iloisin mielin kohti juhannusrientoja, pidetään huolta itsestämme ja toisistamme! Minä aion haistella kukkia, elvyttää sieluani metsässä ja hankkiutua eroon talviturkista.

Pulahtamaan pitää päästä!