Ensimmäinen ja viimeinen päivä

Eilen minusta tuntui siltä, että sisälläni oli jatkuva hymy, jota edes päänsärky ei saanut pilattua. Yö ei sitten mennytkään taas kovin hyvin, Piksu karjui vähän väliä. Saammekohan lisää hampaita entisten kuuden seuraksi? Meillä ei ole nukuttu kunnolla kolmeen yöhön, mutta sitä jaksaa olla ja porskuttaa, kun elämä on muuten mallillaan.

Aika vain rientää niin nopeasti. Piksu täyttää pian vuoden. Kävin toissa päivänä haastattelemassa äitiä, jolla oli kotonaan kuusiviikkoiset kaksoset. Voi miten pieniä ja suloisia ne olivatkaan. Ja miten olinkaan jo unohtanut, että Piksu oli vähän aikaa sitten samanlainen. Tuntuu, että päivät kuluvat niin nopeasti, ettei niistä saa otetta. Noita pieniä vauvoja katsellessani oivalsin taas, miten tärkeää on tarttua hetkeen. Mennyttä ei saa takaisin eikä tulevaisuus ole vielä täällä. Juuri nyt on hyvä hetki keskittyä hyviin asioihin elämässä, eikä ainakaan kannata olla jatkuvasti huolissaan jostakin.

Ja sitä paitsi: Jos asialle voi tehdä jotain, hyvä. Silloin on turha murehtia. Jos asialle ei voi tehdä mitään, hyvä. Silloinkaan murehtiminen ei auta. 

Olen miettinyt (taas) sitä, miten olen itsekin kuluttanut aikaa asioiden murehtimiseen iloitsemisen sijaan. Olen antanut paljon aikaa elämässäni vallitsevien epäkohtien puimiselle enkä sillä hetkellä ole antanut arvoa niille asioille, jotka ovat hyvin. Minua on vatuttanut eteisessä vallinnut kenkäkaaos sen sijaan, että olisin iloinnut hyvin sujuneesta työkeikasta. Kotiin tullessani olen nähnyt vain tiskivuoren ja ärsyyntynyt siitä, enkä ole huomioinut vastaan iloisesti kontannutta kuopustani tai puolisoani, joka on tehnyt jälleen sitä kaikista arvokkainta työtä koko päivän, hoitanut lastamme.

Elämää kannattaa arvostaa, eikä hukata sitä siihen, että juoksentelee ees taas stressaantuneena. Itse yritän miettiä asiaa toisinaan niin, että jos tänään olisi viimeinen päiväni maailmassa juuri tänä fyysisenä olentona, joka olen, miten tahtoisin tämän päivän viettää. En ainakaan kiukuttelemalla, stressaamalla, murehtimalla. Tahtoisin pitää hauskaa, levittää ympärilleni iloa ja olla ennen kaikkea ystävällinen, lempeä ja ajattelevainen.

Luin joskus jostain hyvän ohjeen, jonka toteuttaminen tosin vaatii harjoitusta: Elä jokainen päivä niin kuin se olisi ensimmäisesi ja viimeisesi. 

No, tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Jokainen hetki on mahdollisuus alkaa käyttäytyä toisin. On niin helppo turhautua loputtomilta tuntuvista ongelmista, jotka useimmiten ovat kaiken lisäksi myös aika mitättömiä pikku asioita. Jos iloa ja valoa ei näe tiskivuorelta tai kenkäkaaokselta, tulee olemaan melko usein pettynyt. Se ei kannata.

Totta kai on isompiakin asioita, sellaisia oikeita ja vakavia, jotka vaivaavat mieltä ja musertavat olon surulliseksi pieneksi rusinaksi. Silloinkin, jos maailma tuntuu kaatuvan päälle, kannattaa pyrkiä miettimään asioita, jotka tuovat iloa. Sillä onhan niitä. On vain niin paljon helpompi luisua negatiivisuuteen kuin nähdä edes vähän hyvää.

Ja ajattele: Tänään on se huominen, josta olit huolissasi eilen.

Mitä tapahtui? Romahtiko maailma? Eilisen olisi ehkä voinut viettää toisin, eilisestä iloiten.

Jos harmaus yrittää vetää mieleni matalaksi, viihdytän itseäni katselemalla viime kesän valokuvia. Menneessä ei kannata elää, mutta ihania muistoja saa ajatella.