Hyvä elämä

Ihme juttu on se…

…että postauksen saa aikaan vaikka astianpesukoneesta!

Kyllä se vain niin on, että vaikka asiat eivät ole likimainkaan täydellisesti, ne ovat monella tapaa todella hienosti. Muutama päivä sitten kuuntelin, kun tyttäret, 16, ja 12, keskustelivat kotitöistä. Tyttäret kävivät ystävällisessä hengessä dialogia siitä, että kumpi nyt tiskaa ja kumpi oli sinä päivänä jo tiskannut. Meillähän ei tälläkään hetkellä viisihenkisessä perheessämme ole astianpesukonetta, eikä sellaista hyvin 1950-luvun henkiseen miniatyyrikeittiöön (vitsi, että ihmiset ovat 60 vuotta sitten olleet kyllä lyhyitä!) saisi mahdutettuakaan, joten tiskaaminen jatkuu nyt jo toisessa osoitteessa.

Vielä viisi, liki kuusi vuotta sitten minulla oli ihana suuri rosterinvärinen astianpesukone, jonka sisälle syttyi kirkas valo aina kun luukun avasi. Ooh! Astioiden laittaminen koneeseen siis sujui vaikka pimeässä. No, sitten tapahtui monenlaista ja tilanne on nyt se, että tiskiharja viuhuu pari kertaa päivässä, sillä enhän tykkää aamuisin mennä keittämään kahvia tiskivuoren tykö. No, kuitenkin, toinen tyttäristä sitten totesi toiselle, että ei vitsi, sitten kun meillä on taas joskus tiskikone, niin mä en ikinä aio valittaa siitä, että mun pitäis tyhjentää se, en ikinä. Kelaa, kun jotkut saa siitäkin ongelman aikaiseksi, ne ei oo varmaan ikinä joutunu tiskaamaan. Ja toinen komppasi vieressä ollessaan täysin samaa mieltä. Keskustelun kuuleminen tuntui todella hyvältä. Vaikka välillä on ollut todella tiukkoja jaksoja, lapset ovat sitä kautta oppineet arvostamaan pieniä asioita ja he ovat myös tottuneet tekemään paljon kotitöitä viikkorahojensa eteen. Äitinä tällaisesta voi vain olla onnellinen.

Oli tilanne millainen tahansa, ihminen tottuu siihen. Jos ei mennä syvälle elämän draamoihin ja mietitään pinnallisempia juttuja, ihminen tottuu myös siihen, että astianpesukonetta ei ole ja pyykit pestään pesutuvassa. Ihminen tottuu myös siihen, kun kodissa on kaikki viimeisen päälle ja tiskit ja pyykit putsautuvat tuosta noin naps vain. Ylenpalttiseen mukavuuteen voi sitä paitsi tottua sillä tapaa, ettei ehkä enää oikein edes ymmärrä, miten etuoikeutetussa asemassa sitä oikein onkaan. Ei  muista olla kiitollinen seinänkokoisesta taulutelkkarista, keskuspölynimurista tai terassista, josta avautuu näkymä merelle (ohhoh, nämä tulivat jostain alitajunnasta, mutta en tunnusta kaipaavani kuin viimeistä noista vaihtoehdoista). Olen itsekin ollut (ja yhä vieläkin olen ) hyvin mukavuudenhaluinen monessa suhteessa ja mielelläni muistelen aikaa, kun oli vielä the tiskikone. Silti en vaihtaisi päivääkään pois.

Tänään aamuna istuin ruokapöydän ääressä juomassa kahvikuppostani ja samalla katselin, kun parivuotias touhusi omiaan. Meillä oli jälleen minuuttiaikataulu, mutta ehdin kiireestä huolimatta kokemaan todellakin sellaista sisäistä rauhaa, joka vain kumpusi jostain ja sai olon hyvin levolliseksi. Minulle kirkastui jälleen se, että vaikka asiat eivät ole todellakaan prikulleen niin kuin toivoo tai haluaa, vaan ehkä enemmänkin vähän sinnepäin, niin se on jo todella hyvin ja siitä saa olla hirmukiitollinen. Arjessa on niin paljon asioita, joita ei edes muista noteerata. Miettikääpäs, kun joutuisimme hakemaan vaikkapa aamukahviin tarvittavan veden kilometrin päästä!

Aamun lastenohjelmassa sanottiin näin, että kun avaa silmät, näkee kaikenlaisia ihme juttuja.

Ei lisättävää, sillä asiahan on juuri noin. Ihanaa perjantaita ja oikein hyviä ihme juttuja sinulle!

Kyl! (Kuva: Pinterest)
Kyl! (Kuva: Pinterest)

 

10 thoughts on “Ihme juttu on se…

  1. Sulla on fiksuja tyttöjä :)
    Tuosta kiireestä ja minuuttiaikataulusta, mulla on sellainen työ, joka on opettanut ”elämään hetkessä” monessakin mielessä (oon kuntoutusalalla). Kiireen kanssa olen oppinut elämään, kun monesti on päivän aikana ihan järkky minuuttiaikataulu, kaikki asiakkaat tulee perä jälkeen ja aamulla jo miettii, että miten ihmeessä ehdin kaikki ottaa vastaan ja myös kirjata ajatuksella. Mutta jossain kohtaa tajusin, että hei, jos asiakkaan aika on 45min, ja sen 45 minuutin aikana keskityn vain ja ainoastaan häneen, niin sen 45 min aikana mulla EI ole kiire, on vain minä ja hän. Tätä ajattelutapaa olen yrittänyt ottaa myös vapaalla käyttöön, jos on aikaa 5 min juoda kuppi teetä ennen kuin pitää taas singahtaa, niin sen 5 min aikana mulla EI ole kiire… vaikea selittää, mutta tämän oivaltaminen on saanut ihmeitä aikaan! En kuitenkaan tarkoita, että olisin tämän ansiosta vielä mikään zen-mestari, kaukana siitä, mutta matkalla ja hyvällä tiellä ;) (tätä zen-asennetta on muuten kamalan hyvä treenata vauvan kanssa jolla on koko ajan joku vaihe meneillään ja just kun on tottunut yhteen niin alkaakin jo joku toinen… )
    Leppoisaa sunnuntaita :)

    1. Kiitos Anna kommentistasi! Tuo on todella hyvä tapa olla ja pyrin siihen itsekin, että tosiaan keskittyy täysillä siihen tekemiseen, mitä on tekemässä. Mulla ei siis ole muuten minuuttiaikataulua paitsi aamuisin, kun haluan mennä kuopuksen kannalta kaikkein vaivattomammin. Eli klo 7.00 herätys, välissä pukeutumista, puuhastelua, ehkä lastenohjelmaa 7.35 ulkovaatteisiin pukeutuminen, 7.43 ovesta ulos ja kävely pysäkille, 7.53 tulee bussi, jolla ehtii vielä tarhalle aamupalalle :D
      Noista ajoista ei voi yhtään lipsua, koska muuten myöhästymme aamupalalta ja sitten menee kaikki sekaisin. Hih!

      Vauvan ja lasten kanssa tosiaan tulee eri vaiheita. Tuntuu siltä, että kun yhdellä helpottaa joku vaihe niin eikö joku muu ala toisella :D
      Ihanaa viikonloppua sulle!

  2. Aivan! Olipa hyvä postaus. Koin tuon elämyksen kun olin lomalla Marokossa. Sen jälkeen en ole pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. Mutta, kaikkeen tottuu, eli itsensä oppiikin tuntemaan vain kun yht´äkkiä joutuukin pois mukavuusalueeltaan. Se tosiaan kasvattaa! Kiitos mukavasta postauksesta, tämähän innoitti oikein kunnolla kommentoimaan :)

    1. Kiitos Helena kommentistasi!
      Näin se menee, mukavuusalueelta on hyvä välillä hypähdellä poiskin.
      Kivaa sunnuntaita sinulle!

  3. Meillä on kotona tiskikone ja olen siitä tosi kiitollinen, koska se on sellaisessa ns. poikamieskeittiössä, jossa mahtuu tasan yksi henkilö hyvin häärimään. Eikä meillä nämä keittiöhommat innosta ketään muuta, vielä. Ainakaan niin paljon että jotain tapahtuisi jos ei ole pakko. Ja kaikki tasot aina täynnä jotain joka on menossa tai tulossa johonkin suuntaan. Mutta rakastan tiskaamista. Oikeasti. Kun ollaan pääsiäisenä tiettömien ja sähköttömien taipaleiden päässä, niin nautin aivan äärettömästi siitä, että haen veden viereisestä joesta mäen alta (onneksi ei kuitenkaan kahden kilometrin päästä) ja saan tiskata joka aterian jälkeen pienessä paljussa ja huuhdella ja laittaa kuivumaan sellaiseen siirrettävään koriin. Niin ja tietysti se vesi ensin keitetään joko uunin päällä tai kaasuhellalla. Parasta!

    1. Oooh, sait Heidi tiskaamisen kuulostamaan vallan romanttiselta puuhalta! Mäkin olen oppinut pitämään tiskaamisesta, silloin on hyvä hetki keskittyä omiin asioihin ja se on aika meditatiivista. Silti ottaisin mieluusti seuraavaan kotiin vihdoin sen tiskikoneen (nyt olemme nykyisessä kodissa vain läpikulkumatkalla).
      Mua nauratti ääneen toi sun kuvailu sanalla poikamieskeittiö :) Hih!
      Hienoa sunnuntaita, kiitos kommentistasi :)

  4. Tuli niin omat nuoruusvuodet mieleen tuosta tiskiasiasta! Meille kotiin tuli astianpesukone vasta kun olin yläasteella. Siihen asti oli tiskivuorot ja ne ei tosiaankaan kuulunut omiin suosikkeihin. Tuli muutaman kerran ihmeteltyä kavereilla käydessä että miten sisarukset jaksaa tosiaan tapella siitä, että kuka sen tiskikoneen tyhjentää. Olisivat tulleet meille tiskaamaan pariksi viikoksi, niin tappelisivat siitä kuka sen tiskikoneen SAA tyhjentää :D

    1. No niinpä juurikin ritu! Hienosti sanottu. Tiskikoneettomuudessa on paljon hyvääkin :)
      Kiitos kommentistasi ja hyvää sunnuntaita!

  5. Taidettiin vilkuilla aamulla samaa lastenohjelmaa ;) Usein istahdan syömään aamupalaa sohvalle lasten seuraksi, kun katsovat pikku kakkosta. Se Ihme juttu on niiden lemppari, eikä ihme ;)

    Ei siitä ole kuin pari sukupolvea, kun sitä vettä saatettiin joutua hakemaan parin kilometrin päästä. Muistan kun mammani (äidinäiti) kertoi, että hän tyttöiässä haki maitokärryn avulla perheen vedet lähteestä, joka oli kaksi kilometriä kodista. Ei tarvitse onneksi nykyään kouluikäisten enää sellaista tehdä. silti on hyvä välillä muistaa, ettei se hanasta juokseva vesi ole itsestäänselvyys monellekaan ihmiselle maailmassa. Saatika etttä sitä hanavettä voi huoletta juoda. Vähänkö ollaan onnekkaita! :)

    Hyvää viikonloppua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *