Itku pitkästä ilosta…

…on ehkä maailman masentavimpia sanontoja. Kuin myös kel onni on, se onnen kätkeköön.

Mietinpä tässä tänään sitä, että kun menee hyvin ja tuntuu siltä, että yksi hieno homma seuraa toista dominoefektin lailla, välillä sitä ei huolimatta vallitsevasta myönteisestä tilasta ikään kuin uskalla nauttia ainakaan liian pitkään hyvästä onnesta tai oman tekemisen onnistumisesta. Ei toisaalta mikään ihme, sillä ainakin omaan päähäni ovat iskostuneet kuuluisat sananparret tyyliin ”itku pitkästä ilosta”. Egohan se siellä sellaista manaa ja maalaa piruja seinille. Miksi lie sitä vain on niin helposti varpaillaan. Jopa oma mieli saattaa huudella, että vielä se onni kääntyy ja jos nyt tästä iloitsen, niin kuinkahan suu pannaan huomenna, silloinhan voi sattua mitä tahansa! Flunssa-aikaan muiden valitellessa pöpöjään ja sairauksiaan olen useimmiten hiljaa tai ainakin vältän sanomasta sitä, että olen ollut terve jo näin ja näin kauan, koska eihän sitä voi tietää milloin sitä taas herää kaktus kurkussa.

Se on totta, lopulta mikään ei ole kontrollissamme ja milloin tahansa voi sattua mitä tahansa. Epämukavuutta elämässä ei tietenkään voi täysin välttää eikä edes tarvitse, koska se on sitä itseään, elämää. Ja niin se menee, että jotkut päivät ovat juhlaa ja toisina päivinä epämukavia hetkiä on enemmän kuin toisina. Kuitenkin silloin, kun asiat ovat mallillaan, uskon, että meidän oikeasti tulisi uskaltaa heittäytyä siihen hyvään virtaan ja keskittyä vain hetkeen, kiitollisena. Sillä, kuten sanottu, kaikki menee ohi, myöskään ne täydelliset hetket eivät kestä ikuisesti. Siihen pyrin, mutta läheskään aina en siinä onnistu.

Yksi ystäväni kerran totesi, että kun hän onnistuu jossain tai hänellä vaikuttaa menevän erityisen mallikkaasti, hän vain ei voi olla ajattelematta sitä, mikä on mennyt pieleen aiemmin vastaavassa tilanteessa ja myös se pyörii ajatuksissa, mikä mahdollisesti voisi mennä pieleen jatkoa ajatellen. Iik. Juuri noita ajattelumalleja pyrin välttämään ja usein se onnistuu juuri sillä, että keskityn hetkeen ja fiilistelen, miltä onnistuminen minussa itsessäni tuntuu. Mutta heti kun hetken kadottaa, tuntuu, että joko sitä on siellä jossain, joka on ollut ja mennyt tai jo harppoo eteenpäin päivätolkulla. Miten voikaan olla niin vaikeaa olla vain tässä ja nyt?

Entäs sitten tämä: Tulku Thondupin kirjassa Mielen parantava voima sanottiin todella osuvasti: Meidän tulisi aina osata arvostaa sitä, mitä kykenemme tekemään eikä pahoitella mielessämme sitä, mikä on jäänyt tekemättä.

Tuossa on itselläni vielä jonkinlainen opettelun paikka. Tälläkin hetkellä siivoamaton eteiskomero kolkuttelee mielessäni kuin myös lapsen luistimet, joita en ole yrityksistäni huolimatta vain onnistunut viemään kellariin talvehtimaan. Kuitenkin jo tälläkin viikolla, vaikka on vasta tiistai, olen tehnyt vaikka mitä hyödyllistä, tärkeää ja myös vähemmän hyödyllistä ja vähemmän tärkeää.

Ah. Muistilappu itselleni. Kun asiat ovat hienosti, nautin niistä ja otan kaiken irti hetkestä, ilman pelkoa ja ilon kautta. Onnittelen itseäni mieluummin saavutuksistani ja tekemistäni töistä kuin annan pienen äänen takaraivossa jankuttaa siitä, mikä on vielä tekemättä.

Onneksi sen komeron oven voi sulkea.

Hienoa tiistaita sinulle!

Terveisiä jumppakuvauksista. Keskittyminen kun herpaantui, niin meinasin mennä mukkelismakkelis. Tänään kuitenkin onnistumiset olivat päällimmäisinä mielessä!