Itsen paras ystävä

Eräs asia, josta olen nykyään hyvin tyytyväinen on se, että en piiskaa itseäni enää oikein millään tapaa saavuttaakseni enemmän tai että olisin jotenkin parempi ja tehokkaampi tyyppi. Eikä se ollenkaan tarkoita sitä, ettenkö useimmassa asiassa tekisi parastani. Totta kai teen. Se tarkoittaa sitä, että teen kyllä parhaani, mutta se riittää (ennen kaikkea itselleni). En jää miettimään, että tämänkin homman olisin voinut tehdä niin tai näin. En jossittele, että entä jos olisinkin tuossa kohtaa tehnyt tuolla tavoin, niin olisinko saanut sitten jotain enemmän, vaikka sitten arvostusta. Jossittelu on turhaa, tärkein hetkemme on nyt.

Hoidan totta kai työni hyvin, ja pyrin olemaan myös hyvä äiti, puoliso, perheenjäsen, ystävä tai vaikka sitten työkaveri. Kaiken kaikkiaan haluan olla paras versio itsestäni, mutta se ei enää tapahdu negatiivisen kautta. En enää säti tai soimaa itseäni niistä asioista, joihin en pystynyt tai joita en ehtinyt tai osannut tehdä, vaan keskityn mieluummin siihen, minkä olen hoitanut hyvin. Tämä myönteinen tapa olla itsensä kanssa on löytynyt itsetutkiskelun ja esimerkiksi omien arvojen pohtimisen kautta. Useimmiten pystyn toimimaan niin, että saan aikaiseksi hyvää enkä myöskään loukkaa muita. Toki tämä elo on välillä aikamoista steppailua eteen ja taakse: vikatikkejäkin tulee tehtyä ja joskus suusta pääsee sammakoita, mutta se lienee inhimillistä sekin. Onneksi aina voi oppia. Ja pyytää anteeksi. Ja antaa anteeksi itselle.

Aika moni meistä piiskaa itseään äärirajoille ja vaatii itseltään hirveän paljon. Ja sitten kun omassa päässä olevat tavoitteet eivät täyty, sitä helposti luisuu johonkin riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja epäonnistumisen sekamelskaan. Silloin ei oikein osaa edes olla tyytyväinen siihenkään, minkä on hoitanut hienosti ja missä on onnistunut. Moni olisi varmasti onnellisempi, jos antaisi itselle hieman armoa ja ennen kaikkea arvoa. Ymmärtäisi rajallisuutensa ja tekisi niiden puitteissa parhaansa. Onnistua ja menestyä kun voi ilmankin sitä negatiivista kieltä, jota egomme tykkää viljellä. Uskon siihen, että kun antaa itselle hieman siimaa, niin silloin onnistuu ja menestyy. Jatkuvan paineen alla ei pysty olemaan luova eikä ainakaan saa parasta aikaiseksi. Se energia, mikä kussakin hetkessä vallitsee, näkyy usein myös lopputuloksessa, oli tekemisen kohde sitten mikä tahansa.

Ajattelen, että monen tulisi antaa itselle paljon enemmän kuin tällä hetkellä antaa. Tärkeää on olla itsensä paras ystävä! Kun jälleen jää kiinni siitä sisäisestä puheesta, ettei ole tehnyt taaskaan riittävästi tai antanut kaikkea ja on samalla poltellut kynttiläänsä iloisesti kummastakin päästä, kannattaa miettiä mitä sanoisi ystävälle tai perheenjäsenelle, joka olisi vastaavassa tilanteessa ja samoissa keloissa.

Mitä jos sanoisit vain itsellesi, että olet paras mahdollinen sinä, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi?

Armollista torstaita sinulle!

Kun riittää täysin itselleen, vaikkei ole täydellinen (mikä on harhaa ;))… Se on parasta!