Juoksun hurmaa

Mahtavaa heinäkuuta! Täälläkin on vaihdettu pääosin lomavaihteelle. Päivä kerrallaan mennään ja tehdään, mitä lystätään. Huippua!

Olen käynyt säännöllisesti juoksemassa ja ainoa viikon mittainen, pidempi juoksutauko oli juhannuksen kieppeillä. Juoksuista pidän kirjaa Sportstrackerissa ja tällä hetkellä touko-kesäkuussa kilometrejä on kertynyt jo 179 km. Olen todella, todella tyytyväinen itseeni, sillä se on paljon enemmän kuin viimeiseen kolmeen vuoteen yhteensä. Tässähän oli muutama vuosi, kun juoksu oli itselleni kertakaikkista pakkopullaa eikä sujunut ollenkaan. Vasta tämän vuoden toukokuussa huomasin, että ilo juoksuun on palannut. Silti olen tyytyväinen siitä, että kävin aina välillä tyyppäämässä, sujuuko juoksu. Siitä olen myös tyytyväinen, että en yrittänyt palautua juoksijaksi pakolla. Joskus hommat vievät aikansa ennen kuin ottavat tulta alleen ja tässä selkeästi tarvitsin aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Moni asettaa itselleen asiasta riippumatta niin kovat paineet, että lopulta innostus lopahtaa viikoissa. Sitten onkin helppo syyllistyä ja vaipua sohvalle vihaamaan itseään. Palata vanhaan ja ihmetellä, miksi mikään ei muuttunut. Tuon olen kokenut oman kantapään kautta, eikä se toimi. Itsensä syyllistäminen ja rankaiseminen ovat niitä väärimpiä tapoja, miten itseään voi kohdella. Itseään kun voi myös kohdella lempeästi ja rakkaudella! Ja ennen kaikkea kärsivällisesti. Negatiivisuus itseä kohtaan ei voi johtaa positiiviseen lopputulokseen. En halua enää ikinä painaa itse itseäni alas, sillä tiedän, ettei sellainen tuo hyvinvointia, energiaa, iloa tai mitään muutakaan, vaan päinvastoin.

Siksipä toimin tässä juoksuasiassakin nykyään fiilispohjalta. Teen juuri niin, kuin minusta tuntuu hyvältä! Vaikka olenkin lähdössä syyskuussa Berliinin maratonille, en noudata mitään tiettyä juoksuohjelmaa. Tiedän, että moni treenaa todella tavoitteellisesti ja säntillisesti, mutta itse en tahdo pilata omaa juoksemisen iloani millään pakkotreenipäivillä tai pakollisilla lenkkien pituuksilla. Joka kerta kun lähden juoksemaan, juoksen sen verran kuin juoksen ja vaihtelen myös reittejä ihan fiilispohjalta. Olen havainnut sen parhaiten toimivaksi systeemiksi itselläni. Kun tunne juoksusta on hyvä, juoksukin kulkee. Ja kun tunne edellisestä juoksulenkistä on mahtava, sitä seuraavaa lenkkiä oikein odottaa! Pakolla en saa itseäni liikkeelle, joten jos ei huvita juosta, en juokse. So simple. Toki tiedän sen, että pikku hiljaa minun tulee alkaa pidentää kilometrien määrää, mutta vielä ei ole ollut se hetki. Pari kertaa olen juossut 16 kilometriä kerralla ja koska se on sujunut hyvin, olen täysin luottavaisin mielin, että siitä pidemmätkin lenkit sujuvat. Keskimäärin lenkkien pituus on kieppunut siinä 11 kilometrin korvilla.

Ihan turha on olla liian ankara itselleen ja pilata tekemisen ilo itseään pakottamalla. Itse uskon siihen, että tärkeintä ei ole edes se lopputulos, eli tässä tapauksessa vaikka sitten se Berliinin maraton. Tärkeintä on se, että tekemisen eli juoksemisen aikana nautin, iloitsen, olen tyytyväinen itseeni ja teen todella sitä, mitä sydämessäni haluan. Muistan myös juoksemisen aikana olla kiitollinen siitä, että pystyn juoksemaan. Juokseminen on lahja, ei itsestäänselvyys!

Iloista heinäkuun alkua sinulle!

No näin on! Ja hieno lahja onkin! (Kuva: Nike)

P.s. Vihdoinkin suuren energiakyselyn voittajat on arvottu. Onnettarena toimi taloutemme toinen aikuinen. Kiitos kaikille vastauksista, palautteesta ja kehuista! Arvostan suuresti. Havahtuminen-pokkarit lähtevät seuraaville tyypeille: Elisa, Mirka ja Pauliina J. Onnea, onnea ja onnea!! Voittajille laitan vielä henkilökohtaisesti sähköpostia.