Juupas eipäs kyllä ei

Aina välillä lupaudun mukaan johonkin, josta mieli (ja ehkä sielukin) innostuu valtavasti, mutta kroppa huutaa jo kyllä-sanan lausumishetkellä, että hei, unohda tää, sä et ehdi, sun voimat ei riitä, tää ei sovi sun elämäntilanteeseen, sä et voi tehdä viittä asiaa kerrallaan, ota nainen järki käteen. 

Toisinaan taas kuulen itseni sanovan kyllä siitäkin huolimatta, että tahtoisin sanoa ei.

Jouduin taannoin kieltäytymään muutamasta projektista. Tosin vasta sen jälkeen, kun olin ensin lupautunut tulemaan mukaan. Sitten aloin miettiä tulevaa syksyä, ja tajusin, että ihan oikeasti en repeä joka paikkaan. Jouduin keräämään rohkeutta, mutta kun uskalsin sanoa miten tilanne on, olo oli mahtava, helpottunut, perhosenkeveä.

Olen myös miettinyt paljon sitä, mikä on se voima, joka saa meidät pitämään kiinni vaikkapa ihmissuhteista, jotka eivät anna enää mitään, pelkästään ottavat. Tai mikä saa meidät pysymään työssä tai työpaikassa, joka tuo ahdistusta tyytyväisyyden tunteen sijaan. Entä mikä saa meidät vääntäytymään harrastuksen pariin, joka ei innosta lainkaan.

Ihan oikeasti, mikä saa meidät sanomaan kyllä, kun oikeasti tahtoisimme sanoa ei.

Miksi ihmeessä sitä toimii joskus päinvastoin kuin haluaa?

Itsekin olen elämäni aikana varmasti tehnyt kaikki yllä mainitut asiat, toiset jopa useaan kertaan. Uskon, että usein omalla kohdallani syynä on ollut esimerkiksi tottumus. Tottahan on, että aivot kyllä urautuvat samoille raiteille suorittamaan samoja rutiineja, kun niitä tarpeeksi toistaa. Ihminen on hyvä sopeutumaan, oli tilanne mikä tahansa. Monestakin asiasta voi tulla itselle normaalia, vaikka se ei sitä ehkä olisi.

Vaikka teoriassa olisikin helppo päättää irrottautua kaikesta negatiivisesta ja asioista, jotka eivät tunnu hyviltä, käytännössä se on todella haastavaa. Erityisesti jos asiaan liittyy vaikkapa taloudellisia kysymyksiä, jälkikasvua tai pelkoa siitä, että oma ratkaisu loukkaa muita.

Uusi asia tai tilanne nostaa pintaan paljon kysymyksiä: entä jos en pärjääkään? Vähintäänkin muutos sekoittaa turvallisen arjen ja tuo mukanaan epävarmuutta ja pelkoa siitäkin, että on mokannut. Että ratkaisu ei sittenkään ole oikea. Mitä jos alkaa kaduttaa.

Kun itse olen ollut tilanteessa, että oikeasti vain muutos on ollut ainoa järkevä keino jatkaa eteenpäin, olen harkinnut asiaa pitkään ja joka kantilta. Vielä kertaakaan en ole tehnyt väärää valintaa, aiemmasta poikkeavan kylläkin. Uskonkin siihen, että oikeasti epäonnistumisia tai vääriäkään valintoja ei ole. On vain tilanteita, asioita ja tapahtumia, joista voi oppia jotakin. Jos joku asia ei toimi näin, sitten pitää kokeilla jotain muuta keinoa.

Monessa suuressa kysymyksessä minua on auttanut paljon se, kun olen miettinyt asiaa sitä kautta, että mitä minä siitä saan. Mikä palvelee minua? Se saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta hei, kun oma elämä on kyseessä, niin silloin pitää miettiä omaa itseä. Joskus asia selkenee nopeasti, joskus ei. Aina valintoja ei ole helppo tehdä. Jossain asiassa voi esimerkiksi olla paljon hyvää, mutta sen huono on niin huonoa ja pohjalukemiin romauttavaa, että on syytä miettiä, riittävätkö ne kompensoimaan toisiaan.

NLP-Opiston kurssilla tekemiini muistiinpanoihin olen kirjannut hyvän ohjeen. Kun mietiskelee jotain tiettyä asiaa ja mitä se itselle antaa, voi samalla sulkea silmät. Ensimmäinen asiasta mieleen juolahtava ajatus on usein se itselle rehellisin. Sen jälkeen mieli alkaa hölistä ja vastaus hukkuu sanahelinän alle.

Päätöksen teossa kannattaa kuitenkin ensin pysähtyä ja miettiä, mitä seurauksia valinta tuo mukanaan. Tuoko se hyvää mieltä itselle? Entä läheisille?

Joskus on vain tehtävä se, mihin ei edes usko pystyvänsä.

Jos tekisimme kaiken, mihin pystymme, yllättäisimme itsemme.

Pitäisiköhän kokeilla?
Ehdottomasti!

Ihanaa torstaita!

Joskus kannattaa ottaa mallia pienistä lapsista. He eivät todellakaan tee mitään sellaista, mitä eivät halua! Ainakaan kirkumatta, heh. Ja taaperot uskaltavat rohkeasti kohti uusia haasteita, kuten lampaiden syöttämistä!