Kiitti sulle hei!

Sainpas tässä kiitoksia, jotka lämmittivät todella mieltäni ja joista tulin hurjan iloiseksi. Olin itsekin kokenut onnistuneeni juuri niissä kahdessa lehtijutussa erityisen hyvin, mutta että lukijatkin olivat kanssani samaa mieltä. Tuollainen bonus tuntui oikein mah-ta-val-ta. Osakiitos tai oikeammin iso kiitos kuuluu kyllä mainioille haastateltavilleni, jotka ovat jakaneet tarinansa minulle ja lukijoille.

Positiivinen palaute motivoi tsemppaamaan kahta kauheammin. On kommentoija sitten perheenjäsen, lukija, työnantaja tai ystävä, niin aina vain se tuntuu mukavalta. Se, että joku vaivautuu lähettämään sähköpostia luettuaan lehtijutun tai tulemaan henkilökohtaisesti juttelemaan sisäpyöräilytunnin jälkeen, on oikeasti iso asia! Useimmiten kun tuntuu nimittäin siltä, että jos ei mitään kuulu, on se merkki siitä, että homma sujuu.

Mutta aijaijai. Aloin miettiä, milloin itse olen antanut positiivista palautetta. Pyrin kyllä huomioimaan lähimpiäni, mutta että kiitosmeili jollekin tuntemattomalle? Ei muistikuvaa. Siitä itselleni tuohtuneena laitoin heti postia Veera Luoma-aholle, joka oli kirjoittanut Hesarin Kuukausiliitteeseen hienon tarinan ortopedi Christer Lybäckistä. Luin sitä kyynel silmässä viime lauantaina.

Nyt onkin hyvä hetki luvata itselleni, että tästä eteenpäin muistan antaa useammin positiivista palautetta ja kiittää ihmisiä. Ja hymyillä, ihan kelle tahansa. Silläkin uhalla, että minua luullaan höperöksi.

P.S. Ja jotta en pääsisi ylpistymään, yleensä hienon palautteen jälkeen sataa scheissea niskaan. Sitä odotellessa sitten vain.