Kun positiivisuus ärsyttää

Pari viikkoa sitten törmäsin tuttavan Facebook-seinällä kirjoitukseen, jossa naureskeltiin positiivisuudelle. Meitä mieluummin hyvään kuin huonoon uskovia pidettiin vähän höpsähtäneinä jossei nyt ihan foliohattuina. Miksi positiivisuus ärsyttää?

Ai mitä? Eikö elämä olekaan yhtä ananasakäämää?

Mikä saa ihmisen tuomaan isosti esiin sitä, että toisen erilaisuudessa on jotain vikaa? Aloin myös miettiä, että milloin lopetetaan niiden dissaus, jotka tekevät asiat eri tavalla kuin itse? Miksi myönteisistä ihmisistä usein luullaan, että he kuvittelevat elämän olevan vain vaaleanpunaisia purkkapalloja? Miksi tarttua muiden elämään ja ottaa heidän tapansa olla niin henkilökohtaisesti? Miksei voi vain antaa toisten olla sellaisia kuin he ovat (jos he eivät loukkaa ketään)? Eikö oikeasti kannattaisi keskittyä omaan elämään ja sen parantamiseen ennen kaikkea jos ei ole siihen tyytyväinen? Uskon nimittäin, että jos on kovasti aikaa ja ennen kaikkea tarvetta mollata ja dissata muita, tuskin sitä on elämäänsä kovin tyytyväinen. Koska jos olisi, ei kokisi tarvetta mollata ja dissata muita, koska olisi elämäänsä tyytyväinen. Miksi on hienompaa sanoa, että positiivisuus on perseestä kuin päinvastoin?

Dissaamisen takana tietämättömyyttä?

Ehkä tämä dissaaminen johtuu tietämättömyydestä. Saatetaan ajatella, että ihminen, joka pääosin haluaa ajatella asioista myönteisesti on joku naminamibumtsibumbum-tyyppi. Että kyllä se hölmö sieltä pilvenhattaralta vielä tipahtaa, reppana, tähän oikeaan elämään, näkemään kuinka paskaa kaikki voi olla. Toisen erilaisuus voi myös ärsyttää. Ja erityisesti omien vaikeuksien hetkellä voi olla vaikea sietää heitä, joilla ei vaikuta olevan huolen häivää arjessaan. Mutta tässäkin taikasana on vaikuta. Harvan naamasta näkyy, mitä hän on kokenut tai käy parhaillaan läpi. Se jos luulee jonkun muun ihmisen elämän olevan yhtä arjen luksusta, on se vain oma uskomus, ei mikään fakta. Tässä kohtaa mennäänkin aika kovaa pieleen: uskon siihen ja olen sen monesti nähnytkin, että niillä myönteisimmillä tyypeillä on ne vaikeimmat kokemukset takanaan. Mutta nimenomaan takanaan. He ovat halunneet lakata vellomasta. He ovat halunneet löytää keinoja mennä eteenpäin, elää elämäänsä niin, että se on tyydyttävää, antoisaa, iloista. Kun on menettänyt omassa mittakaavassa riittävän paljon, litsaria on tullut arjessa poskelle enemmän kuin uskoisi kestävänsä ja kun on nähnyt sen sysipimeän ja pikimustan kuin myös valoisan ja kaikki ne ällöt sateenkaaren värit, sitä kasvaa henkisesti ja helposti alkaa kuin vahingossakin uskoa hyvään. Alkaa nähdä useimmin huonon sijaan sen hyvän. Sitä alkaa osata arvostaa ihan yksinkertaisia asioita. Kuten hanavettä, kahta toimivaa jalkaa, kattoa pään päällä, ystävien seuraa, sitä, että saa mennä töihin. Silloin ei ole enää tarvetta valittaa ja keskittyä tarkkailemaan, mitä muut tekevät ja vieläpä naureskella päälle, että voi noita hyväntahtoisia hissukoita, kyllä ne vielä tippuvat maanpinnalle nekin.

Kenenkään arki ei ole 24/7 ruusuntuoksua.

Elämä kantaa tai sitten ei

Mitä enemmän vaikeuksia, sitä syvemmäksi voi muuttua usko hyvään. Ei toki kaikilla, koska olemme erilaisia ja katsomme asioita kukin kulmastamme, mutta uskon, että noin käy useimmille. Se voi viedä aikaa, vuosiakin, mutta moni pahoistakin tilanteista selviytynyt kokee, että ei olisi se ihminen, jos elämä olisi aina ollut pilvenhattaraa ja pumpulia. Mutta kenen elämä sellaista sitten olisi? Ei kenenkään. Kaikki ei aina voi mennä kuten haluaa, kaikki ei voi aina mennä hyvin, jokainen kohtaa vastoinkäymisiä, ongelmia ja suorastaan vattumaisia elämänjaksoja.

Ero ihmisissä ei useimmiten olekaan siinä, että joku kokisi vähemmän hyvää ja toinen enemmän huonoa. Ero on siinä, miten me asioihin suhtaudumme, mihin katseemme kiinnitämme, mitä kokemastamme opimme, miten pystymme hyväksymään tapahtuneita ja  miten pääsemme elämässä eteenpäin. Ja vaikka kaikista asioista ei pääse yli eikä kaikkea voi hyväksyä, silti voi saada taas elämän syrjästä kiinni, alkaa uskoa hyvään, olla mieluummin positiivinen kuin ainainen valittava negistelijä.

Ihminen on hyvä keksimään hankaluuksia

Valittamisesta olen kirjoittanut aiemminkin. Toki itsekin valitan silloin tällöin, ja silloin nimenomaan usein ihan turhasta. Olenhan ihminen. Mutta jos tähän valittamisen tapaan ei tietoisesti keskity, sitä ei edes huomaakaan, miten paljon voi valittaa. Mutta usein valittavat ne, joilla kaikista vähiten olisi siihen aihetta. Jos hankaluuksia ei ole tarpeeksi, ihminen kyllä keksii niitä.

Joku saattaa myös ajatella, että on hienompaa olla kriittinen negistelijä kuin se hyväntahtoinen kukkien haistelija, joka haluaa vuosienkin jälkeen uskoa, että kaikki järjestyy. Sallitaan se hänelle, mutta eiköhän ihmisen hienous ole enemmän siitä kiinni, että antaa kaikille tilaa, myös heille, jotka ovat erilaisia kuin itse on.

Muiden elämän tarkkailun ja sille naureskelun sijaan kannattaa kaikki paukut pistää oman arkensa kehittämiseen ja sen miettimiseen, miten itse voi elää itselle riittävän hyvää arkea. Kun keskittää energiansa oikeaan paikkaan, alkaa tapahtua myös ihmeitä!

Mahtavaa maanantaita sinulle!

Joskus arki on kuin vaaleanpunaisia kukkasia.