Läsnäolo hiljentää huolikelan

Niin se mieli on ihmeellinen kapistus, kuten ihminen kokonaisuudessaankin. Kun viime viikon lopulla sorruin pyörittämään huolikelaa pääkopassani tehokkaanlaisesti, lopulta kyllästyin niihin fiiliksiin aika nopeasti. Vaikka ensin sitä miettii, että onko missään mitään järkeä, yhtäkkiä taas on luottavainen olo. Ja kun olo on taas palautunut tyyneksi ja harmonia on läsnä, se vanhaksi mennyt huolehtiminen tuntuu turhalta. Läsnäolo hiljentää huolikelan, on se jännä.

Mieli se nyt vain tarttuu mielellään joko vanhoihin, eräpäivänsä ajat sitten nähneisiin tarinoihin tai kirmaa tulevaisuuteen. Ilman tietoista olemista ajatukset tuntuvat olevan harvoin tässä hetkessä. Huomasin itsekin taas, miten tärkeää on olla tässä ja nyt. Jatkan siis ikuista harjoittelua, koska helppoahan se ei useinkaan ole olla hetkessä. Yritän todella kuulla näppiksen kolinan, lintujen laulun, kaukaisuudesta kumpuavan raitiovaunun jarrutuksen, pihamaalla leikkivät lapset. Kaikki ne elämän äänet, jotka ovat läsnä nyt.

Usein vain tulee annettua liikaa arvoa sille, mitä ei ole. Joko vanhalle roskalle tai sille, mitä ei vielä koskaan ole ollutkaan. En jaksa lakata ihmettelemästä, miksi välillä on vaikea irrottautua tähän hetkeen.  Tuntuuko se luovuttamiselta tai tappiolta, kontrollista (jota ei täydellisesti ole koskaan) irti päästämiseltä? Jos, niin lopulta kannattaa miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Arjen ei pitäisi olla kilpailua kenenkään kanssa eikä menneisyydestä kipuilua tai tulevaisuudessa olemista.

Se, mitä meille on tapahtunut, on tapahtunut meille. Oman elämämme historia ei muuksi muutu, vaikka mieli niitä keloja pyörittäisi kyllästymiseen asti. Totta kai saamme surra, saamme ahdistua, saamme olla pahalla mielellä, saamme olla vattuuntuneita. Saamme myös iloita, saamme nauttia, saamme tuntea rauhaa ja rakkautta. Asioita on hyvä käydä läpi, mutta jumiin tuskin kannattaa jäädä.

Mutta jokainen meistä tekee, kuten itse parhaaksi tuntee. Ei voi lakata tuntemasta jotain siksi, että joku toinen sanoo, ettei kannata. Itse haluaa kääntää kaikki kivet, kunnes on vakuuttunut täysin. Mutta auttaako stressaaminen ratkaisemaan yhtään eteemme tulevaa pulmaa, mysteeriä tai kohtalonoikkua? Ei, mutta murehtimisen hetkellä emme näe sitä, mikä luottavaiselle mielelle on kristallinkirkasta.

Viikonlopun työpanikoitumisen jälkeen huomasin itsekin, että mielessäni pyörinyt huolikela on jotain tavallista, normaalia ja inhimillistä, mutta on aika, jolloin on hyvä lopettaa hermoilu. Siirtyä eteenpäin, antautua sille, mitä tulossa on, rentoutua. Lakata huolehtimasta.

Luottaa.

Ottaa se vastaan, mikä tulossa on.

Ihminen on kyllä ihmeellinen. Itsekin haluaisin välillä valmiin käsikirjoituksen, jota voisin seurata jotta tietäisin. Sellaista en voi kuitenkaan koskaan saada ja kenen tahansa elämä voi muuttua vaikka minuutissa.

Kun mieli alkaa pyörittää liikaa kelojaan, on hyvä ottaa askel taaksepäin ja rohjeta alkaa kuunnella sydäntään. Tehdä asioita, jotka tuntee tärkeäksi, ei asioita, jotka tietää, että mieli mieltää tärkeäksi.

Aika vähällä on lopulta merkitystä. Tärkeää on se, että saa hengittää ja olla. Asiat järjestyvät, uskon niin.

Elämäni suora lähetys, olen täällä.