Lehtijutuista ja ohjaamisesta…

…niistä oli lokakuu tehty.

Ohoh, lokakuu todella mennä hurahti. Töitä on ollut riittävästi ja kun kirjoitushommat ovat alkaneet loppua, niitä on ilmestynyt lisää. Erityisen innoissani odotan Voi Hyvin -lehteen kirjoittamaani juttua (lehti ilmestyy 12.11.). Myös Kaikkien aikojen joulu -lehteen, joka ilmestyi lokakuun loppupuolella, pääsin kirjoittamaan todella innostavan joulujutun, johon haastattelin erästä psykologia ja Kaupunginmuseon tutkijaa. Uusimmassa Yhteishyvässä on juttuni stressinsietokyvystä, sen voi lukea myös netissä.

Lokakuussa tuli ohjattua liikuntaa 58 tuntia. Selvisin tunneista hienosti ilman minkäänlaisia vaivoja tai väsymystä. Hieronnassa kävin kerran, ja siellä käymistä jatkankin säännöllisesti noin kolmen viikon välein. Kaikille, jotka etsivät hyvää urheiluhierojaa, voin omalla lähes vuoden kokemuksellani suositella lämpimästi Helsingin Urheiluhierontaa (ja siellä Juhoa). Tunnin käsittely maksaa noin viisikymppiä ja sieltä lähden itse pois aina kuin uutena ihmisenä. Lisäksi voimani ovat varmaankin siitä peräisin, että olen mennyt aikaisin nukkumaan ja levännyt paljon ja pyrkinyt siihen, että viikossa on vähintään yksi vapaapäivä. Nyt minulla onkin kokonainen liikuntavapaa viikonloppu, enkä mitään kävelyä rajumpaa aio tehdä.

On ollut ihan mahtavaa ohjata näin paljon tunteja. Olen myös käynyt sijaistelemassa esimerkiksi taukojumppia ja eräästä yrityksestäkin korviini kantautui hyvää palautetta, vakio-ohjaajalle oli sanottu, että jos hän vielä on pois, niin minua pitää kysyä tuuraamaan. Se on ihan paras palaute, mitä voin ohjaajana saada. Uskon salaisuuteni olevan toki paitsi ammattitaidon myös pitkän kokemuksen, niin sekin merkitsee varmasti, että ohjatessani olen täysin oma itseni. Tykkään myös jutella asiakkaiden kanssa ennen ja jälkeen tuntien enkä olla vain joku hahmo, joka menee suorittamaan ohjauksen ja sitten poistuu paikalta. Pyrin ottamaan kaikkiin kontaktia eri keinoin niin katseella kuin eleillä ja haluan, että se viimeisinkin takarivi tuntee olonsa mukavaksi. Nuorempana ohjaajana sitä tuli oltua paljon ujompi ja toimittua monesti niin, että tunnin meni vetämään ilman muuta ”ylimääräistä” kontaktia asiakkaisiin, liekö se ikä ja itsetuntemus sitten muuttanut tätäkin toimintaa tässä vuosien varrella. Eilen sattui juurikin hauska sattuma, kun vedin Bodypumpia ja eturivissä ollut asiakas alkoi osoitella minua ja huuteli, että hei, sulla on toi auki. Ja minä siihen (mikrofoniin), että mitä? Mitämitä? Auki? Mikä on auki? Kun selvisi, että painotankoni lukko oli jostain syystä avautunut, huokasin helpotuksesta ja napsaisin sen kiinni. Sen jälkeen totesi, että mä luulin jo, että mulla on vetskari auki, mutta sitten muistin, että hei, mullahan on jumppahousut. Mutta että olisi hyvin ollut mahdollista, että sekin olisi voinut tapahtua, sillä olenhan myös jumpannut housut väärinpäin jalassani. Mutta pääasia, että on sentään housut, eikö! 

Vaikka tunneilla tehdäänkin tosissaan, niin turhan vakavaa puuhaahan sen jumpan ei tarvitse olla. Ohjaajakin on vain ihminen, ja kuten kesäkuista Hesarin juttua moni asiakkaistani on kommentoinut, se toi minut (ja tavallaan myös muut ohjaajat) lähemmäksi heitä itsejään. Että ei se ohjaaja ole mikään superihminen, vaan välillä myös ohjaaja väsyy ja kärsii motivaatiovaikeuksista, kuten kuka tahansa meistä. Minä myös haluan olla ja toivottavasti olen ainakin useimmiten sellainen ohjaaja, joka todella on paikalla asiakkaita varten ja jolta voi aina kysyä, jos joku asia askarruttaa. Jolle voi tulla juttelemaan ja kertomaan asioista. Joka pistää liikkumaan, mutta myös kuuntelee ja on läsnä.

Omat motivaatiovaikeuteni esimerkiksi ohjaamisen tai kirjoittamisen tai minkä tahansa asian suhteen ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, kun päätin, että en tee enää mitään sellaista, mikä tuntuu minusta vastentahtoiselta ja jo toimeksiantohetkellä tunnen sisälläni, että tästä syntyy pulmia. Se ajatus on kantanut ja koko syksy on mennyt todella kivoissa merkeissä, olen todella voinut sanoa, että rakastan sitä, mitä teen. Kertaakaan en ole lähtenyt tatti otsassa ohjaamaan, en edes silloin, kun sohvan vetovoima olisi jo pitkän päivän jälkeen houkutellut enemmän kuin jokin satunnainen sijaistus. Eikä tattia ole näkynyt silloinkaan, kun koko päivän olen liikkunut ristiin rastiin useita treenikamoja ja läppärireppua roudaten ja parhaimmillaan mennyt kaupungin laidoilta toisille yhdeksällä eri liikennevälineellä. Ajatelkaa, yhdeksällä! Voisin ryhtyä joukkoliikenteen asiantuntijaksi, hehee.

On vain niin hienoa saada liikuttaa ihmisiä, ja olla mukana, kun te teette itsellenne hyvää niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja se, että asiakas kerta toisen jälkeen tulee tunnilleni, se on aina ilo huomata. Ja sekin on hienoa, kun joku kertoo olevansa tunnilla ensimmäistä kertaa, ja palaa sinne viikko toisensa jälkeen. Se tuo minullekin onnistumisen elämyksiä kuin myös asiakkaalle varmasti.

Alkuviikosta postaan uudesta harrastuksestani, pilateksesta, jonne sain hienon mahdollisuuden osallistua.

Liikunnallista ja leppoisaa pyhäinpäivää!

Iloiset terkut pukkarista! Tämä on ennen-kuva. Jälkeen-kuvissa olen aina hikipaitaisena, tukka sekaisin sekä posket paloauton värisinä. Niin mahtava tunne sekin, aijettä!