Me, myself and I

Viime aikoina olen kirjoittanut erityisen paljon minä-muotoisia juttuja. Niissä haastateltava kertoo elämänmuutoksesta, sairaudesta tai jostain muusta hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Usein ne ovat selviytymistarinoita. Motiivi tällaiselle jutulle on ainakin se, että joku saman kokenut saisi artikkelista vertaistukea ja positiivista kannustusta.

Juttutyyppi on minulle mieleinen kirjoittaa. Olen ollut onnekas, sillä olen onnistunut löytämään erinomaisia haastateltavia. He ovat halunneet avoimesti jakaa tarinansa minulle ja luottaneet minuun kirjoittajana.

Haastateltava tahtoo usein avautua silloin, kun tilanne ei ole enää akuutti ja pahin sokki tai hämmennys on hellittänyt. Mitä henkilökohtaisempi aihe on, sitä intiimimpi ja koskettavampi haastattelutilannekin voi olla. Ammattilaisena en tietenkään voi purskahtaa kyyneliin oli aihe mikä tahansa. On ollut tilanteita, että haastateltava on tehnyt niin tarinaansa kertoessaan.

Minä-muoto on lehtijutussa siitä erinomainen muoto, että lukijasta tuntuu kuin haastateltava kertoisi tarinaansa vain ja ainoastaan hänelle. Se voi aiheuttaa myös sekaannusta. Toisinaan lukija on kuvitellut, että haastateltava on itse kirjoittanut jutun. Minä-muoto on usein haastava myös haastateltavalle tekstin tarkistusvaiheessa: moni on kertonut tekstin tuntuvan silloin erittäin henkilökohtaiselta ja tulevan hyvin lähelle.

Kirjoittamiani minä-muotoisia tarinoita ovat olleet esimerkiksi Kodin Kuvalehdessä julkaistut ”Tuijottakaa vain!, joka kertoi numerossa 19/2010 miltä runsaasti tatuoidusta, lyhytkasvuisesta ja psoriasista sairastavasta tuntuu ihmisten tuijotus. Myös kuolemaan johtavaa ALS-tautia sairastavan perheenäidin (”Niin kauan kuin hengitän, toivon” KK 4/2011) ja kaapista ulos tulleen viiden lapsen lesboäidin tarinoista (”Äiti on nyt ehjä” KK 20/2010) sain mukavasti palautetta. Minä-muotoisia juttuja olen Kodin Kuvalehden lisäksi kirjoittanut esimerkiksi myös Vauva-lehteen, Fit-lehteen ja Cosmopolitaniin.