Metsään!

Näin ne ihmisen toiveet iän ja kasvamisen (ei pelkän leveyden) myötä muuttuvat. Jos vielä pari vuotta sitten haaveilin pienistä viikonloppureissuista tai muista matkoista, niin nyt kun sellainen vihdoin alkaa minimittakaavassa ehkä onnistua, ei minua kiinnosta Berliinit, Köpikset eikä New Yorkit. Ainakaan tällä hetkellä. Tiukan työpäivän jälkeen istahdin hetkeksi alas ja mietin, että mitä minä haluan, juuri nyt. Mikä on tämän hetken suurin toiveeni?

Ja mieleeni tuli yksi asia: Juuri nyt tuntuu siltä, että minun on pakko päästä metsään! Vaikka kaupunki- ja kerrostaloihminen olenkin.

Haluan metsään hengittämään puhdasta, raikasta ja kosteaa syksyn ilmaa keuhkoni täyteen. Haluan tuntea puut ja nähdä niiden kymmenet eri värisävyt. Haluan keskelle punaista, oranssia, tummaa vihreää väriloistoa. Keskelle violettia, ruskeaa ja kullansävyjä. Haluan kietoa käteni ikiaikaisen männyn ympärille ja imeä siitä itseeni energiaa. Haluan virkistyä, uudistua ja hiljentyä metsän voiman äärelle.

Ja mikä muka voisi olla ihanampaa kuin kulkea epätasaista, kumpuavaa maastoa, pieniä salamyhkäisiä polkuja ja liukastella kosteilla kallioilla. Lumoutua kaikesta näkemästä. Koskettaa sammalta ja poimia maahan pudonneita lehtiä. Katsoa ympärillä olevaa kauneutta ja hullaantua luonnon monimuotoisuudesta.

Mutta onneksi meillä suomalaisilla on asiat aika hyvin, mitä metsään tulee. Googlasin juuri, että Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen pinta-alasta on metsätalousmaata 78 prosenttia ja vesistöjä prosenttia. Voi pojat, me ollaan onnekkaita!

Mutta kyllä, metsään on päästävä. Ensi viikonloppuna menen, vaikka sataisi kaatamalla. Siihen asti tyydyn ihailemaan ikkunoista aukeavia puita, vihreää nurmikkoa, ohikiitäviä raitiovaunuja.

Muita metsäfiilistelijöitä linjoilla?

Kameran otan mukaan! Syysmetsäkuvat uupuvat kerta kaikkiaan kuvavarastostani.