Mihin katosi 18 vuotta..

..vai meneekö aika vain nopeasti?

Vanhin tyttäreni täyttää huomenna 18 vuotta. Nyt voisin kysyä, että mihin tämä aika on kulunut! Muistan, kun lapsen syntyessä mietin tätä hetkeä: millainen olisin sitten, miltä elämäni näyttäisi. Mitä tekisin, mistä pitäisin. Enpä olisi tuolloin osannut kuvitella sitä myllyä, jonka läpi olen kulkenut kaikkien näiden vuosien aikana. Olisin saattanut säikähtää ja toivoa iisimpää elämää, vaikka nyt tiedän sen, että elämäni epäkohdat ovat antaneet minulle loppupeleissä eniten.

18 vuotta siis meni ja hurahti! Kuitenkaan itseäni lainkaan syyllistämättä olen tyytyväinen siitä, että nykyään osaan elää hetkessä ainakin hippusen enemmän kuin tuolloin, kun tyttöni syntyi. Toki elämänkokemustakin on karttunut, oma arvomaailma ja moni muukin asia on muuttunut täysin näiden vuosien kuluessa. Vaikka sen aikaisesta minusta on varmasti jotain jäljellä, olen silti tyytyväisempi siihen, mitä olen tänä päivänä.

Elämässäni on paljon asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Olen varmasti ollut myös nyt nelivuotiaani kanssa parempi vanhempi kuin silloin nuorena ja no, kuitenkin aika epäkypsänä. Alle kaksikymppisenä eri asiat olivat tärkeitä kuin nykyään. Muistan, miten pelkäsin, että jään jostain paitsi, kun istuin lapsen kanssa kotona. Tunsin itseni myös hirvittävän yksinäiseksi, olinhan ystäväpiirieni ainoa nuori äiti ja kaikilla oli menonsa. Kakkosen kanssa, joka syntyi neljä vuotta siskoaan myöhemmin, oli jo ihan eri kuviot. Olin hyvin aktiivinen erityisesti toisten äitien kanssa verkostoitumisessa.

Enpä myöskään olisi halunnut viedä vanhimmilta tyttäriltäni mahdollisuutta ydinperheeseen, mutta toisin kävi. Muistan, miten häpeälliseksi koin ensin sen, että en ollut kaikista yrityksistäni huolimatta pystynyt pitämään perhettä koossa. Silloin syytin itseäni, vaikka en varmasti olisi voinut tehdä enempää. Toista ihmistä ei voi muuttaa, itseä voi. Sen olen oppinut tässä viime vuosina. Kas näin ne ajatusmallit muuttuvat.

Nuorena äitinä myös epäilin itseäni varmasti paljon enemmän kuin nyt. Silloin toisten mielipiteet vaikuttivat enemmän. Koin melkeinpä velvollisuudekseni todistaa muille, että vaikka olen parikymppinen, osaan hoitaa lastani. Sitä ei aina tehnyt niin kuin itse olisi tahtonut, vaan teki niin, mitä luuli muiden itseltä odottavan.

Voisin varmasti syyllistää itseäni monesta asiasta ja vihoitella, että senkin hoidit niin, etkä näin. Uskon kuitenkin siihen, että olen useimmiten tehnyt parhaani. Olen näiden vuosien aikana tullut myös siihen tulokseen, että jopa ne ihmiset, jotka ovat itseäni satuttaneet eniten, ovat toimineet niiden eväiden mukaan, jotka heillä sillä hetkellä ovat olleet. On ihan turhaa syyttää muita, mutta niinpä on turhaa syyttää itseäänkin. Tärkeää on antaa anteeksi, niin itselle kuin muille.

Uskon siihen, että emme ole ikinä valmiita, vaan aina vähän matkalla. Uskon myös siihen, että kun oman epätäydellisyytensä ymmärtää ja hyväksyy, moni asia helpottuu. Aina ei tarvitse ottaa niin vakavasti kaikkea eikä myöskään niin kovin henkilökohtaisesti. Riittää, että tekee parhaansa ja tahtoo hyvää muille ja itselleen. Jos huomaa, että jonkun asian voi tehdä myös toisin, niin sitten tekee niin. Ei turhaa jossittele ja liikaa analysoi ja surkuttele, miten elämä meni. Tärkeää on myös olla rehellinen itselleen, ja muille. Ei tarvitse esittää mitään siksi, että joku pitäisi meitä siten parempana. Meidän ei tarvitse kelvata kellekään, mutta toki riittää itsellemme, ainakin useimmiten. Uskon, että kaikki nämä asiat tulevat itsetutkiskelun ja chillimmin ottamisen kautta.

Ja vielä, kuten Sisäinen voima -kirjassani lukee:

Onnellinen olet, kun hyväksyt tämän hetken keskeneräisyyden. Onnellinen olet, kun ymmärrät, että et ikinä tule valmiiksi. Onnellinen olet, kun tiedostat, että koskaan ei tule sopivaa hetkeä.
Onnellinen olet, kun hyväksyt itsesi ja oman rikkonaisuutesi. Onnellinen olet, kun hyväksyt epävarman ja vähän hajalla olevan arkesi. Onnellinen olet, kun kaikesta huolimatta uskallat luottaa.