Mitä muut nyt ajattelevat?…

…No mitä väliä sillä on?

Pitkästä aikaa olen taas ehtinyt selailemaan hyllyni kirjoja ja viimeiseksi käteeni tarttui Caroline Myssin Hengen anatomiaan (Karisto 2011). Kirjassa on paljon sellaista hohhoijaata, jonka hyppään yli vain silmäiltyäni sitä, mutta luotankin siihen, että ne oikeat kohdat sieltä kyllä pongahtavat silmiini.

Eilen illalla sitten jäin jumittamaan seuraavaan lauseeseen: Suuri osa siitä, miten reagoimme ulkoisiin haasteisiin, määräytyy sen mukaan, kuinka reagoimme itseemme. Ja toden totta, tämä pitää myös itseni kohdalla paikkansa. Mitä enemmän pidän itsestäni ja ymmärrän itseäni, sitä helpommaksi koko elämä ylä- ja alamäkineen on muuttunut. Haasteet eivät ole kadonneet, asioiden määrä, jotka menevät eri tavoin kuin toivoisin, lienee vakio, mutta oma suhtautumiseni kaikkeen mikä on, on muuttunut ja muuttuu jatkuvasti. Minulla ei ole tarvetta olla oikeassa, minun ei tarvitse hävetä mitään, en koe katetutta enkä tunne epävarmuutta siitä, mitä kukakin on minusta mieltä. Ainakaan useimmiten! Edellä mainituilla asioilla ei ole merkitystä, koska itse tiedän, kuka olen, missä menen ja mitä minä todella sydämessäni haluan, toki muita loukkaamatta. Ja kun osaa olla tyytyväinen siitä mitä itse on, mitä itsellä on ja arvostaa itseään ja arkeaan, elämä on vaivattomampaa.

Ja ajatelkaas, tähän ei ole tarvittu hiljaisuuden retriittiä tai minkäänlaista muutakaan irtiottoa, kuten surffijoogalomaa Balilla, vaan kaikki tämä on tapahtunut kuin huomaamatta ihan arjen myötä. Toki olen panostanut näihin asioihin sillä tapaa, että olen ottanut selvää, tutkinut mikä itselleni sopii ja toisista asioista olen innostunut enemmän kuin toisista. Olen lukenut, kuunnellut, keskustellut. Miettinyt, pohtinut ja tunnustellut. Että ei tämä sillä lailla ilmaiseksi ole tullut, olen tehnyt itseni kanssa töitä, jotta olen voittanut tai ainakin useimmiten voittamassa kaikenlaisen egosta nousevan epävarmuuden ja muut negatiiviset tuntemukset. Mutta whatever, käynhän jumpassa ja juoksemassakin ja käytän aikaani fyysisen itseni hyvinvointiin, miksi en siis henkisen. Kaikki tämä jo tähän asti kulkemani tie on näyttänyt, että vaikka ihmisellä olisi ollut pieniä tai suunnattomia vaikeuksia, itseen on mahdollista luoda ihan uudenlainen suhde, jos vain todella haluaa. Mutta kaikki lähtee itsestä ja itsensä arvostamisesta ja asioiden hyväksymisestä. Siitä, ettei mieti mitä muut nyt sanovat tai ajattelevat itsestä, vaan miettii sitä, mitä tuntemuksia itse itsessään herättää. Se ei ole helppoa, ja monessa paikassa sanotaankin, että itsensä hyväksyminen tai edes ymmärtämään oppiminen on monella tapaa tärkeimpiä kohtaamiamme henkisiä haasteita.

Olen sitä mieltä, että moni ajattelee liikaa sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Muutamaan otteeseen olen jutellut parin ystäväni kanssa, joilla myös on ollut suuria haasteita elämässään ja ensimmäisenä heillä vielä pitkänkin ajan jälkeen nousee esiin pelko ja häpeä siitä, mitä muut heidän vastoinkäymisistään ovat mieltä. Se on jokseenkin surullista, sillä silloinhan oma elämä jää sivurooliin kun tärkeimmäksi nousee se, miltä muiden silmissä näyttää. Itseä varten täällä lopulta eletään, ei muita miellyttääksemme. Olen itsekin kokenut suurta epäonnistumisen tunnetta, mutta näin jälkeenpäin ajatellen epäonnistumisessa jumittaminen ei ole saanut aikaan mitään hyvää, vaan päinvastoin. Uskon, ettei edes pienemmässä mokaamisessa pahinta ole itse moka, vaan se järisyttävä häpeän tunne siitä, mitä toiset nyt ajattelevat ja menettääkö itse jollain tapaa kasvonsa. Ihminen kyllä osaa olla todella ankara ennen kaikkea itselleen! Täysi vastuu elämästään toki tulee ottaa ja tehdä asioita niin, ettei loukkaa toisia, mutta syyllisyyttä ei useimmiten ainakaan kannata potea. Ja usein ongelmatilanteistakin on jotain hyötyä. Ja hei kuinka moni myös vatvoo jotain ikivanhoja juttuja, joilla ei ole enää tässä hetkessä mitään merkitystä? Sanna Ehdin sanoo, että ihmisen tulee päästää irti menneistä voidakseen tehdä tilaa uudelle. Mennyt on mennyttä, eikä sitä kannata vatvoa, vaan menneen kanssa tulee tehdä sovinto ja sitten jatkaa matkaa.

Täytyy pyrkiä elämään niin, että voi olla tyytyväinen tekemäänsä, elämäänsä ja kokemaansa!  Suuri osa siitä, miten reagoimme ulkoisiin haasteisiin, määräytyy sen mukaan, kuinka reagoimme itseemme.

Iloista sunnuntaita!

Voihan klisee! Mutta ainakin itseni kohdalla niin totta.