Murehtiminen…

…oli taas niin turhaa!

No niin! Näinhän ne asiat usein järjestyvät kuin itsekseen. Pari viikkoa sitten tuskailin ja hämmästelin töiden vähyyttä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Mutta niin se meni, kuten itseäni fiksummat osasivat ennustaa, että jotain muuta tulee tilalle. Ja tulihan sitä. Tiistaina olin Yle 1 -radiokanavalla Kultakuume-ohjelmassa puhumassa tatuoinneista ja Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjasta. Eilen nauhoitimme Livin Jaksa paremmin -hyvinvointiohjelmaa, jossa kerroin omasta elämänmuutoksestani. Huomenna olen Huomenta Suomi -ohjelmassa puhumassa jälleen tatuoinneista ja kirjasta. Showtime on muuten kello 7.05, joten tulee vallan aikainen aamu. Ja ensi viikolla jatketaan taas radiohommia ja mikä minun olisi pitänyt arvata ellei jopa tietää, niitä omiakin töitä on jälleen tippunut tässä pääsiäishiljaisuuden jälkeen päivittäin lisää.

Tässäpä taas sain henkilökohtaisesti nähdä, miten turhaa asioista murehtiminen on. Ei ole mitään järkeä hermostua sellaisista asioista, joihin et voi vaikuttaa, mutta ei ole järkeä huolestua niistäkään, joihin voit vaikuttaa. Sillä jos voit kerran vaikuttaa niihin, ei ole mitään syytä huolestua. 

Vaikka tiedänkin nämä asiat hienosti käytännössä, välillä vain en osaa lakata hätäilemästä. Joskus vastoinkäymisten kierre tuntuu loputtomalta. Se johtunee siitä, että se, mihin kohdistamme huomion, suurenee. Silloin on äärimmäisen helppo ajatella niin, että mitään hyvää ei tapahdu, ikinä. Silloin tosin kannattaa nipistää itseään ja kysyä, että eikö ikinä? Eikö mitään hyvää? Jaahas. Useimmiten huomaa, että oikeasti niitä hyviä asioita on tapahtunut paljon, paljon enemmän kuin huonoja. Huonoihin juttuihin vain on helppo jäädä jumiin ja ne hyvät tulee kuitattua toisinaan jotenkin ohimennen. Oikeasti tämän kannattaisi olla päinvastoin. Negistelyyn ei kannata tuhlata huomiota, aikaa tai energiaa. Surullinen saa toki olla, mutta se on eri juttu.

Aina välillä on ihan hyvä tehdä  inventaariota siitä, mitä hyvää itsellä jo on. Sitä voi aloittaa vaikka ihan perusasioista: omasta olemassaolosta, siitä, että pystyy urheilemaan, on katto pään päällä ja ihmisiä ympärillä. Kun on ollut juuri siinä omassa mittakaavassaan riittävän syvällä suossa, suoraan sanottuna kontallaan (tämän hienon termin kuulin tänään ja se kolahti, siellä on oltu), edellä mainitut asiat alkaa nähdä eri näkökulmasta. Niitä ei pidä itsestäänselvyytenä. Ne ovat oikeasti merkittäviä. Ja kun alkaa arvostaa enemmän sitä mitä itsellä jo on, lisää myönteisiä asioita alkaa tapahtua.

Tänään vilkaisin pitkästä aikaa iltapäivälehteä ja mietin hetken, mitä järkeä tällaisen blogin kirjoittamisessa edes on, kun maailmassa sattuu niin paljon ikäviä ja surullisia asioita. Fiilistä ei helpottanut sekään, että ruuhkabussissa kohti Punavuorta oli pelkoa ympärilleen luonut, sekavalta vaikuttanut henkilö, joka puhui kamalia asioita. Yritin ajatella tilanteesta ja tyypistä rauhallisesti ja myötätuntoisesti, mutta vaikeaa se oli. Minut valtasi ajatus, että miksi edes yrittää, kun maailmassa on niin paljon pahuutta ja surua. Mutta ehkä juuri se on se syy, miksi kannattaa. Ja jos jokainen meistä kantaa kortemme kekoon, on meitä jo aika paljon. Ja valoahan tarvitaan, se on varma, eikä vihaan voi vastata vihalla.

Tosi paljon olisi kirjoitettavaa, olin tänään muun muassa syvärentoutuksessa, joka oli aivan mieletön kokemus. Postaan siitä(kin) pikapuoliin. Myös alkujaan intialaisen elämäntaitoguru Deepak Chopran dokumentti herätti ajatuksia, käykää katsomassa, jos se on vielä näkemättä: http://areena.yle.fi/tv/1839091.

Näin. Toimii! (Kuva: Pinterest)

Näin. Toimii! (Kuva: Pinterest)