Nauru…

…poistaa stressiä ja parantaa fiiliksiä. Uskon myös itsekseen hihittelemisellä olevan samanlaisia myönteisiä vaikutuksia.

Kyllä se niin on, että lukeminen edistyy hitaasti, kun perheessä on toimelias parivuotias, joka haluaa seuraa samalla hetkellä, kun itse tartun kirjaan. Toinen syy voi olla se, että minulla on jatkuvasti todella monta kirjaa kesken, enkä malta keskittyä vain yhteen kerrallaan. Kolmas syy on se, että iltaisin sitä ovat usein aivot jo niin narikassa, että tulee mieluummin surffailtua netissä kuin luettua kirjoja, joista ehkä haluisi muistaa seuraavanakin päivänä vielä jotain.

Nyt olen kuitenkin jo lähes kahlannut loppuun Gretchen Rubinin Onnellisuusprojektin (Nemo 2013), ja voin kyllä sanoa viihtyneeni kirjan parissa. Gretchen käsittelee kirjassaan paljon sellaisia asioita, joita olen itsekin pohtinut viime aikoina. Gretchenin käytännönläheinen onnellisuuteen suhtautuminen vinkkeineen ja mietelauseineen jotenkin kolahtaa itseeni. Lisäksi hänen rehellisyytensä on tehnyt vaikutuksen: kaikki ei ole aina erittäin ihanaa eikä edes ihanaa, vaan kaukana siitä. Näinhän se menee normiarjessakin. Koen siis monia yhtäläisyyksiä Gretchenin kanssa ja kirjan lukeminen on muistuttanut minua kiinnittämään huomiota asioihin, jotka voivat helposti jäädä taka-alalle. Erityisen ihastuttavaa minusta on ollut seurata itsensä ilmeisen vakavasti ottavan Gretchenin tutkimusmatkailua ilon, naurun ja hauskanpidon maailmaan. Esimerkiksi toukokuussa hän etsi lisää hauskuutta elämäänsä ja marraskuun teemana oli ääneen nauraminen.

Aloin itsekin oikein miettiä, että milloin olen viimeksi nauranut makeasti ja ääneen. No, perjantaina nauroin muutamaan otteeseen Huomenta Suomen -televisiohaastattelussa. Torstaina naurusta ei ollut tulla loppua, kun studiollamme oli ruokakuvaukset ja syömämme punajuurikeitto värjäsi suupielet näyttävästi: näytti siltä kuin miespuoliset työhuonekämppikseni olisivat punanneet huuliaan hieman huolimattomasti. Näky aikaansai minussa hysteeristä hihitystä, jolle ei ollut tulla loppua.

Myös perheen kanssa tulee naurettua useaan otteeseen ja monta kertaa päivässä. Jopa nuorin perheenjäsenemme on osoittanut varsinaisia koomikon piirteitä ja omaa saman kuivahkon huumorin kuin meillä muillakin. Hyvä, että naurua piisaa, sillä se poistaa paitsi stressiä, sillä on tutkitusti myös liuta muita terveysvaikutuksia. Tosin itselläni homma menee joskus niin överiksi, ettei kuulu pihahdustakaan, kun hekotan niin ylitsevuotavan riemukkaasti ja kanssaihmiset luulevat jo, että jokin on hätänä.

Joskus olin sitä mieltä, että nauraminen itselle on kaikista vaikeinta, mutta sekin sujuu nykyään hienosti. Sen taidon opin siinä vaiheessa, kun lakkasin miettimästä sitä, mitä muut minusta miettivät. Jokaisellahan meistä on oikeus mielipiteeseensä ja jos tunnemme vaikka 100 ihmistä, meillä oli sata erilaista mainetta ja luomme saman verran erilaisia mielikuvia. Kaikkia on mahdotonta miellyttää, joten miksi edes miettiä, mitä muut meistä miettivät. Kun on oma itsensä, se toimii parhaiten. Ja erityisesti omille mokille kannattaa mieluummin nauraa kuin menettää niiden vuoksi yöunensa. Sitä paitsi jos asian voi korjata vaikka sitten jälkikäteen, liikoja niitä ei kannata murehtia. Viimeksi repesin omalle mokalleni, kun Bodypump-ohjelma oli vaihtumassa ja opettelin uutta pumppia, mutta samalla ohjasin vielä vanhaa. Jossain kohtaa tein yhden pienen (mutta kohtalokkaan, hihihih) virheen ja eturivissä asiakkaana olleen kollegani näkemisen arvoisesta ilmeestä huomasin, että ohoh, taisin tehdä omiani. Muistelen yhä hihitellen vuosien takaista tapahtumaa, kun olin ohjaamassa aerobictuntia, kyykistyin lattialle nostamaan varmaankin käsipainoa ja samalla jäin housuistani kiinni stereoiden telineeseen niin, että ylös noustessani kuului vain kruts ja lopun voitte arvata.

Itselleen nauraminen onkin ihan virkistävää ja aina kannattaa muistaa se, että ei tarvitse olla täydellinen, että voisi tehdä jotain! Paljon tärkeämpää on se, että uskaltaa. Uskon täysin siihen, ettei todellakaan ole häpeällistä olla jotain muuta kuin paras. Ja sitä paitsi, ei kaiken tarvitse edes olla valmista. Riittää, että ottaa sen ensimmäisen askeleen. Mehän olemme keskeneräisiä koko loppuelämämme.

Ensi viikolla aion ottaa ilon irti kaikesta tulevasta ja nauraa kovaa ääneen mahdollisimman monta kertaa, joka päivä. Milloin sinä sait viimeksi naurukohtauksen?

Ilon kautta ja nauraen! (Kuva: Pinterest)