Penkkiurheilua ja pakkoliikuntaa

Tänään harrastimme penkkiurheilua. Nyt en puhu jääkiekosta, sillä sitä en jaksa seurata lainkaan. (Tiedän, olen kummallinen. Sain lätkästä tarpeekseni 1990-luvun alussa, kun notkuimme ystäväni Suskin kanssa Helsingin Jäähallilla illat pitkät odottamassa, milloin Selänne, Säilynoja, Janecky ja kumppanit pääsevät treeneistään nimikirjoituksia jakamaan.)

Ensin ohjelmassa olleen tyttäreni sirkuskoulun jälkeen siirryimme Auroran sairaalan eteen seuraamaan puolimaratonia. Katselupaikkamme osoittautui loistavaksi valinnaksi. Alexander Stubbin lisäksi onnistuimme bongaamaan viisi tuttua ihmistä, vaikka parhaimmillaan juoksijoiden jatkuva ketju vain vilisi silmissä. Sää oli kuin morsian, fiilis hyvä ja sporttisia ihmisiä oli mukava katsella. Itsekin sain taas kummasti motivaatiota treenien jatkamiseen, ja minua jopa hieman harmitti, että en itse ollut juoksemassa. Köhä ja tukkoisuus ovat onneksi alkaneet helpottaa ja maanantaina toivottavasti pääsen urheilemaan. Olisi jo aika.

Viime päivinä olen miettinyt paljon terveyttä. Lähinnä sitä, miten tärkeä asia se onkaan. Ja miten helposti omaa terveyttään pitää itsestäänselvyytenä. Olenkin todella kiitollinen, että on tullut selvittyä tänne kolmenkympin paremmalle puolelle ilman kummempia kremppoja. Kopkopkop.

Mutta vielä siitä urheilumotivaatiosta. Ihmettelin juuri pari päivää sitten ystäväni kanssa, että miten minusta on tullut tällainen. Olen muuttunut sohvaperunaksi. Minä, joka olen urheillut aina. WTF?

Itse epäilen urheilemattomuuden johtuvan väsymyksestä, jonka pieni vauva, työt, muu perhe ja normiarki ovat saaneet aikaan. Toinen seikka on se, että liikuntakeskukset, joissa olen käynyt tai ohjannut tunteja, sijaitsevat liian kaukana nykyisestä kodistamme.

Tekosyitä.

Ja se väsymyskin helpottaisi heti, kunhan saisin itseni liikkeelle, sanoo pieni ääni sisälläni.

Kaikki kortit on nyt käytetty ja ahterini on kuluttanut sohvaa ihan riittävästi.

Kun ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Pakotan itseni liikkeelle ja teen itselleni liikuntaohjelman, jota minun on pakko seurata. Veikkaan, että ensimmäiset neljä viikkoa tulee olemaan helvettiä, mutta sitten se alkaa helpottaa. Kun liikunta muuttuu rutiiniksi, mikään ei enää estä minua.

Kuva: 365q.ca