Peruskunnon paluu

Terveisiä aamusisäpyöräilystä! Kanssani polki 15 reipasta aamukuntoilijaa, hyvä me.

Piksu täytti eilen neljä kuukautta, ja vasta nyt alan olla fyysisesti jumppakunnossa raskauden ja synnytyksen jälkeen. Tänään huomasin nauttivani liikkumisesta, ihan oikeasti. Kroppa alkaa palautua. Oi ilon päivää.

Tähän mennessä on tuntunut lähinnä siltä, että keskikroppa on elänyt aivan omaa elämäänsä. Vaikka sain luvan alkaa treenata vatsalihaksiakin jo pari kuukautta sitten, ei puuha minua huvittanut. Liikunta ei ole tuntunut siltä, miltä aiemmin. Se ei ole ollut henkireikä eikä siinä ole ollut riemua mukana. Se on tuntunut asialta, jota on ollut pakko tehdä, ettei vallan leviä joka suuntaan.

Ensimmäinen juoksulenkki pari kuukautta raskauden jälkeen oli myös aivan kamala. Lähdin tuttuun tapaani hieman liian lujaa juoksemaan ja olin läkähtyä. Puhumattakaan siitä, että joka paikka kehossani tuntui höllyvän, vaikka liikapainoa raskauden aikana ei kertynytkään huomattavia määriä. Olinhan jumpannut ja liikkunut läpi raskauden: kävellyt, sisäpyöräillyt, treenannut lihaskuntojumpissa ja jonkin kerran käynyt bodypumpissakin. Silti synnytyksen jälkeen tuntui siltä, että en olisi ikinä urheillut.

Kummastelen suuresti kaikenlaisia Markettoja, missejä sun muita julkkiksia, jotka mahtuvat vanhoihin vaatteisiinsa synnytyksen jälkeen alta aikayksikön. Lienee julkisuuden paine, joka pakottaa laihduttamaan. Itselläni se ei olisi ollut tässä kaiken muun arjen pyörityksessä mahdollista, sillä minua ei kiinnostanut laihtua. Sen harvan kerran kun sain olla tuhti luvan kanssa, niin taisin kyllä ottaa siitä kaiken irti.

Imetys alentaa painoa, moni sanoo. Itselläni se ei ole tehnyt minkäänlaista notkahdusta elopainooni. Se tosin on saattanut johtua siitä, että ensimmäiset kolme kuukautta herkuttelin. Mussutin karkkia lähes joka päivä ja join kokista. Olin väsynyt, ja luulin piristyväni makealla. Imetys siis toimi ehkä sittenkin, ilman sitä paino olisi kenties lähtenyt herkuttelun takia rakettimaiseen nousuun.

Vasta kun neljä viikkoa sitten aloitin herkkulakon ja myös jätin turhat hiilarit enimmäkseen pois, on alkanut tapahtua. Olo on keventynyt sekä sisäisesti ja uumakin on hoikentunut, vaikka painossa tämä ei vielä näy juurikaan. Jaksan paremmin, siis ihan kokonaisvaltaisesti. Ja se lienee tärkeämpää kuin painon tuijottelu.

Ja kyllähän se motivoi liikkumaan enemmän, kun huomaa, että kunto kohenee, paino putoaa ja lihakset alkavat palautua. Mutta sitä vain muistuttelen, että jokainen omaan tahtiinsa. Jos ei huvita, niin kyllä se innostus sieltä tulee.

Piksukin kannattelee päätään jo niin hyvin, että voimme pian jumpata yhdessä ja samalla tikahtua nauruun.

Neljä kuukautta ja viikko sitten keskivartaloni näytti tältä. Tuntuu kuin siitä olisi vuosia.