Pienet, suuret katastrofit

..miten ne vaikuttavat sinuun? Meneekö päiväsi pilalle pienestä vai osaatko sietää arkea, sen oikkuja ja epävarmuutta?

”Olen oppinut, että se kertoo ihmisestä paljon, kuinka hän suhtautuu sadepäivään, kadonneisiin matkatavaroihin tai solmuun menneisiin jouluvaloihin.”

Maya Angelou

Eräänä aamuna törmäsin tähän hiljattain edesmenneen Maya Angeloun ajatelmaan ja pakko sanoa, että kylläpä se kolahti, osui ja upposi! Auts. Mieleeni nousi nimittäin lukuisia muistoja hetkistä, kun olin antanut pinnani kärähtää kohtuullisen vaatimattomasta asiasta ja varmasti noista kaikista kolmesta mainitusta ja sadasta muustakin.

Amen.

Samalla mieleeni nousi myös suuri tyytyväisyys, kun ymmärsin, että en anna moisten enää itseäni vaivata, useimmiten ainakaan. Ja tähän väliin sanon taas, että tämä on ollut pitkä ja sitkeyttä vaativa itsetutkiskelun tie. Omien ajatus- ja toimintamallien muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan vaatii aikaa, työtä ja hermoja. Ja myös lempeyttä ja armoa itselle, sillä takapakkeja tulee.

Toki vieläkin ärsyynnyn ja useimmiten se tapahtuu nimenomaan ihan turhasta. Usein se asia, joka ärsyyntymiseni laukaisee tai johon ärsyyntymiseni kohdentuu, ei ole se asia, joka itseäni vaivaa ja joka minua todella ärsyttää.

Mutta koko ajan elämän ihmeellisyys ja pienten asioiden merkitys korostuu entisestään. Sitä ymmärtää, että turha jankata tai häiriintyä pienistä epäkohdista, sillä niitä tulee olemaan aina. Milloinkaan ei arki tule olemaan pelkkää vaahtokarkkia. Edistymisestäni voin kertoa esimerkin viime viikonlopulta. Tietokoneenihan päätti jäädä eläkkeelle eikä enää ikinä käynnistyä uudelleen. Kun viimeksi useampi vuosi sitten tapahtui niin, että koneessa oli vika ja luulin sen menneen rikki, sain itkuraivarit ja sillä hetkellä tuntui, että koko elämä on pilalla ja arki on yhtä paskaa. Tällä kertaa vertasin asiaa hiljaa mielessäni lattialle levinneeseen suodatinpussiin, puhjenneeseen autonrenkaaseen tai hääjuhliin matkatessa katkenneeseen korkoon, joista niistäkin olen joskus mieleni pahoittanut. Että näin on nyt ja kiukuttelen sitten tai en, se ei tilannetta muuksi muuta, korkeintaan pilaa sekä oman päiväni että heidän, jotka saavat nauttia seurastani.

Kyllä.

Toki ärsyyntymiskynnykseen voi vaikuttaa moni asia. Kun itse en saanut nukkua yhtenäisiä yöunia pariin vuoteen kuopukseni ollessa pieni, tuntui, että hermo kiristyi arjessa äärimmilleen ja pientenkin vastoinkäymisten kestäminen ja sietäminen oli vaikeaa. Sitä tuntui koko ajan siltä, että aina minulle tapahtuu kaikkea. Aina minä joudun sietämään epämiellyttäviä sattumia. Muistan kerran, kun rähjäsin huoltoasemalla, koska heidän tiedotuksensa bensa-automaatin toimivuudesta hieman ontui. Tai kuinka monta kertaa rähjäsin kotona viemättömästä roskapussista tai levälleen jätetyistä lautasista? Kun oikeasti minua harmitti jokin aivan muu asia, kuten työjutun liian kireä deadline, oma huono valmistautumiseni johonkin asiaan, väsymykseni tai omin pikku kätösin laatimani aikataulut. Tai entä kun vuosia sitten olin keskellä erokatastrofia, joka vaikeutti kaikkea elämässäni? Varmasti purin silloin pahaa oloani ihmisiin, joilla ei ollut minun tai minulle tapahtuneiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Minä olin niin isossa kriisissä, että koin oikeudekseni olla vihainen ja käyttäytyä huonosti. Mutta onneksi ihminen pääsee eteenpäin monenlaisista tapahtumista. Onneksi ihminen kasvaa ja kehittyy. Onneksi ihminen oppii antamaan anteeksi muille ja itselle. Onneksi ihminen voi pyytää anteeksi ja olla vilpittömästi pahoillaan. Onneksi ihminen voi muuttua ja saada uusia toimintamalleja arkeensa. Ensin pitää vain tunnistaa oma käytös ja tiedostaa se, että joku toinen toimintatapa toimisi paremmin.

Jossain vaiheessa vain huomasin sen, että miten turha on vetää hernettä nenään asioista, jotka eivät ole hengenvaarallisia, vakavia, traagisia tai sekoita koko pakkaa. Sitä paitsi niistä vaikeimmistakaan asioista suuttuminen tuskin veisi mihinkään. Sitä oppi kiinnittämään huomionsa hyvään ja noteeraamaan sen huonon, muttei enää antanut valtaa sille, jota ei olisi toivonut tapahtuvan. Sitä oppi kuin surffaamaan elämässä ja käsittelemään omia tunteitaan muuten kuin rähjäämällä. Nykyään olenkin vahvasti sitä mieltä,  ettei tunteen kokeminen ole sama asia kuin sen esilletuominen. Toki myös negatiiviset tunteet on hyvä kokea, antaa niiden tulla, olla ja hiipua, ehkä vain istua niissä ja niiden kanssa, mutta siihen en usko, että rähjäämisen kautta kukaan voi alkaa voida paremmin. Kyllä se hyvinvointi syntyy sieltä rakkaudesta, ystävällisyydestä, toisten auttamisesta, hyvistä teoista, omien arvojen mukaisesta elämästä, siitä, että osaa päästää irti, luopua ja luovuttaa, kun sen aika on. Että uskaltaa nauttia kaikesta hyvästä eikä enää pelkää, ei itseä eikä muita, ei tunteitaan eikä toisten tunteita. Ja kun itse voi hyvin, myös suurin osa ihmisistä ympärillä voi hyvin. Jos kaikki muut töissä, kotona, koulussa ja missä tahansa ympärillä ovat aina pahalla päällä ja kiukkuisia, voi katsoa peiliin, pysähtyä ja tunnustella, millainen minä sitten olen?

Torstai on toivoa täynnä!