Eilisen työpäivän ja tunnin sisäpyöräilyohjaamisen jälkeen syöksyin Kivenlahden ÄÄS-Markettiin uupuneena kaikkien kolmen tyttäreni kanssa. Koska ulkona oli helle, minulla oli hihaton kukkamekko päälläni. Jo päivällä olin keskustellut tatuoinneistani työhuonekämppikseni kanssa. (Hän tuli työhuoneellemme isänsä kanssa. Oli ilo saada tavata myös tämä vanhempi herra, hän on suuri idolini.) Työhuonekämppikseni kertoi, että myös hänen aikuisella tyttärellään on ”hihat tehty” eikä kumpainenkaan ollut minusta moksiskaan.

No, kaupassa sitten teimme rauhassa ostoksia ja kaikki meni mukavasti siihen asti, kunnes kaksi vanhempaa rouvaa tuli seisomaan viereemme maitohyllyn luona. Toinen, se läskiperseinen permanentattu ja erityisen tyylitön eukko katsoi minua päästä varpaisiin ja sanoi kuuluvalla äänellä ”Ihan hirveä.” Ennen kuin ehdin todeta hänelle, ettei rouvassakaan ole kehumista, olivat molemmat mummelit kipittäneet vauhdikkaasti pois ilmeisen tyytyväisinä itseensä. Sanotaanko näin, että vaikka olen kaikenlaista saanut kokea, niin tuo, että ventovieraat ihmiset katsovat oikeudekseen puuttua minun (tai kenen tahansa muun) ulkonäköön, on yksi alhaisimmista asioista. Järkyttävää, ettei ihmisillä ole sen vertaa käytöstapoja, että pitäisivät mielipiteet ominaan. En minäkään kulje tuolla haukkumassa permanentattuja, läskiperseisiä vanhempia rouvia ja kehota heitä vaihtamaan kampaajaa tai vähintään kuntoilemaan.

Lähinnä minua sitten myöhemmin huvitti tämä kohtaaminen, mutta pidän tuollaista erikoisena käytöksenä. Muutenkin joskus kyllästyttää se, että ihmiset tuijottavat, suut ammollaan. Useimmat eivät, mutta monet kyllä katsovat oikeudekseen tuijottaa. Alkukesästä sen huomaa, mutta loppukesästä en edes kiinnitä huomiota siihen enää. Mutta: En minäkään tuolla kulje tuijottamassa hoo moilasena kaikkia, jotka vähän poikkeavat tavallisesta tai eivät poikkea lainkaan tavallisesta. Haloooo!!! Mitä siellä kotona on opetettu, ei ainakaan käytöstapoja!!

Vaikka äiti on ihan hirveä, niin onneksi tytär on suloinen.